Rakkain, kaunein, parhain!

Muutama viikko sitten tuskailin, miten enemmän tai vähemmän tavoitteellinen harrastaminen ei juuri nyt vaan tunnu yhtään omalta jutulta. Miten mieluummin hengataan maastossa vailla sen kummempia paineita. Tämä hengailu onkin tehnyt meille molemmille hyvää, ollaan löydetty vähän uusia ulottuvuuksia yhdessäolosta.

Viime viikolla tehtiin pienenpieni käyntimaastolenkki pitkästä aikaa ihan kaksin. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa muutama vuosi. Koska oma olo on ollut epävarma ja hevonen stressannut (ja ollaan sitten vielä lisätty toistemme epämukavaa tilaa), ollaan suosiolla tallusteltu vain muiden mukana. Kun viimeaikoina ollaan treenattu edellä kulkemista, on kynnys kaksin tallusteluun laskenut yhä vain pienemmäksi ja pienemmäksi. Tänään tehtiin parinkymmenen minuutin alkukäyntilenkki maastossa, ennen kenttätyöskentelyn aloittamista.

Jotenkin palaset ovat vain loksahtaneet kohdalleen ja maastossa olo ilman heppakavereita tuntuu vihdoin luontevalta. Muutenkin tuntuu, ettei enää ole kovin paljon asioita, joita ei voitaisi yhdessä tehdä. Ei toki samoin kuin monet ratsukot, mutta omalla tavallamme kuitenkin. Ja se riittää meille hyvin.

Tänä iltana maailmassa olimme vain me kaksi. Olen hyvin onnellinen!