Koiravanhuksen kuulumisia

Ajattelin hieman purkaa sydäntäni ja kirjoittaa asiasta, joka on painanut mieltäni viikon päivät melko rankasti. Mieltäni on painanut kovin Tico; sen terveydentila ja tulevaisuus. Koirapappa on syntynyt helmikuussa 2000, eli se on lähestymässä 14,5 vuoden varsin kunnioitettavaa ikää. Vanhuus alkoi näkyä siitä muutama vuosi sitten, kun kasvojen lihakset alkoivat pikkuhiljaa muuttaa ilmettä seniorimaisempaan muotoon ja Ticon kuulo alkoi hissukseen heiketä. Puruluut eivät maistuneet enää entiseen malliin, ilmeisesti olivat vanheneville hampaille ja ikenille jotenkin epämukavia kaluta. Muilta osin se on ollut reipas, eloisa ja pirteä pappa, aivan viime aikoihin asti.

Vielä joitakin vuosia sitten ihmiset Ticon ikää kysyessään luulivat minun tarkoittavan kuukausia, vaikka puhuin vuosista. Tico on aina ollut varsin reipas kaveri ja sen haukku on kaikunut aina sen innostuessa, ikävöidessä, turhautuessa... Tico tykkää seurata omaa laumaansa paikkaan kuin paikkaan ja on aina mieluusti mukana kaikessa - usein vähän liikaakin.

Itselleni on ollut melko kova pala huomata Ticon vanhentuneen, mutta toisaalta tiedän sen saaneen säilyttää virkeytensä varsin pitkään. Muuan tutulla oli sheltti, joka näytti jo nuorempana paljon vanhemmalta kuin mitä Tico nyt. Kuitenkin reippauden yhtäkkinen lasku kuluneena keväänä sai minut huolestumaan. Olin aina toivonutkin, että Tico lähtisi "saappaat jalassa", mutta olisiko papan aika nyt lähteä?

Tico saapui minulle heinäkuussa 2000 ollessaan viisikuukautinen. Kasvattaja oli myynyt sen jo yhteen kotiin (jossa se muuten totteli nimeä Raichu), mutta perheessä ei voitukaan sitoutua koiranpentuun. Olin vastikään muuttanut pois lapsuudenkodistani ja päättänyt hankkivani koiran. Olin kovin ihastunut pitkäkarvaisiin collieihin ja tuona kesänä kesätöitä tehdessäni tutustuin paremmin myös sheltteihin. Tulin siihen tulokseen, että haluan tuollaisen hieman kompaktimman kokoisen, mutta samannäköisen koiran, löysin ilmoituksen Ticosta shelttiyhdistyksen kautta ja loppu onkin sitten historiaa. Muutaman viikon kuluttua meille tulee täyteen 14 vuotta yhteistä taivalta. Harva ystävä tai kaveri on elämässäni mukana pysynyt yhtä pitkään, ainakaan tauoitta, joten valehtelematta voisi sanoa Ticon olevan elämäni pitkäaikaisin ystävä. Ja jokapäiväinen sellainen.

Ei meidän elo aina ole kovin ruusuista ollut, tietenkään. Kenenpä ystävyys aina sitä olisi! Ticon äänekkyys, seurallisuus ja energisyys ovat aika-ajoin ajaneet emännän raivon partaalle. Pienenä se oli alkuun varsin riippuvainen minusta ja vessareissutkin kuluivat jatkuvaa piipitystä kuunnellessa. Hyvin usein se edelleenkin on usein vähän siellä, missä ei tarvitsisi eikä oikein osaa lukea ja ennakoida ihmisten liikkeitä monen muun koiran tapaan. Tico on myös, rodulleen tyypilliseen tapaan, varsin herkkämahainen, ja ajoittainen oksentelu ja ripulointi käy välillä voimien päälle. Onnekseni Tico oppi jo melko nuorena, että näiden asioiden suorittaminen yllättävän hädän sattuessa on suotavinta suoraan kylpyhuoneen lattialle. Melkoisen paljon mukavampaa siivota ne sieltä, kuin parketilta tai olohuoneen matolta! Tästä ehdottomasti on koiralle tunnustus annettava. Kyllä se jotain tajuaa, vaikka välillä vähän puisen pään omaakin.

Keväällä Tico oksensi muutamaan otteeseen jotakin verta sisältävää. Lääkärin kanssa puhuttuani päätimme kokeilla sille Antepsinia. Oksentelu loppui ja koiran tila parani. Huomasin kuitenkin muutamia viikkoja sitten, että Tico syö melko huonosti. Se sattoi jättää useita kertoja viikossa ateriansa väliin ja vaikkei se koskaan ole ollut ruualla motivoitavaa sorttia, oli tämä sillekin poikkeuksellista. Hieman kehno syöminen ja kuluneella viikolla ilmentynyt suhteellisen vastikään ruuan oksentaminen saivat minut huolestumaan todenteolla. Vanha, huonosti syövä ja laihtuva koira ei kuulosta hyvältä... Aloitin Antepsin-kuurin jälleen, jotenkin salakavalasti sain murskattua lääkettä lihanpalan kera koiraan (ei kovin helppo tehtävä, kun epeli on kovin nirso myös lihalle ja syö huonosti) ja ilmeisesti se on parantanut koiran vointia. Viime päivinä se on syönyt kuin hevonen ja piristynyt silmissä.

En tiedä, uskallanko hieman huokaista helpotuksesta, mutta tuntuu, että olen saanut ystäväni takaisin. Olin suunnitellut vieväni Ticon eläinlääkäriin, mahdollisesti jopa sille viimeiselle matkalleen ja huomatessani sen piristyneen tajusin, että olisin saattanut tehdä yhden elämäni isoimmista virheistä. Tiedän toki, että vanhojen koirien olotilat voivat vaihtua tiheäänkin tahtiin ja että Tico saattaa huomenna olla huonompi kuin koskaan. Uskon kuitenkin, että omat tuntosarveni ovat kaiken tämän myötä herkistyneet ja seuraan sen olotilaa tiiviisti ja realistisesti. Sitten kun vaikuttaa siltä, että sillä on kipuja, se tarvitsee erityisempää lääkitystä tai sen silmien tuike katoaa, on aika. Ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna. Ei kuitenkaan NYT.

Minä yritän hieman hidastaa omaa tahtiani, että vanhenevat tassut pysyvät vauhdissa mukana. Jo pitkään Tico on jäänyt pidempien lenkkien ajaksi kotivahdiksi Aavan porskuttaessa menemään reippaammin. On se vaan niin rakas, meidän pieni Tiksuräksy. Kaikesta huolimatta ja kaiken takia.

Ettei nyt aivan unohdettaisi Aavaa, esiteltäköön hieman myös sen arkea meidän rauhalliselta metsännuuhkimisreissulta. Eipä sekään erityisen tyytymättömältä vaikuta.

Kaikki kuvat on otettu perjantaina 27.6.2014. 

Ilon pisaroita.

Tiedätkö sen tunteen, kun vastoinkäymisten ja vaikeuksien keskellä on yllättäen päivä, jona asiat tuntuvat sujuvan hyvin ja olo on onnellinen ja ihana? Minulla oli sellainen päivä juuri tänään. Juuri jotain tällaista kaipasinkin ja ilo todellakin tuli tarpeeseen. Viime päivät ovat olleet melkoisen rankkoja, mutta tänään aurinko kirjaimellisesti paistoi risukasaani.

Aamulla pidettiin tallikaverin kanssa rento heppailuhetki ennen päivän kisaurakkaa. Ratsastelin satulatta rauhallista hiekkatietä parinkymmenen minuutin lenkin. Illalla lähdettiin vielä uudelleen maastoon ja otettiin kamerakin mukaan. Miten näissä tunnelmissa voisikaan olla hymyilemättä?!

Tänään moni palanen tuntui loksahtaneen kohdalleen.
Tänään luotin meihin ratsukkona niin paljon, että otettiin maastossa myös pätkä ravia. Ehkä pieni askel monelle, mutta meille kaikkea muuta!

Kuluneesta päivästä lenkkien välissä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätettäköön se tuonnemmaksi. Pitkä päivä ja uni vie voiton pian tästä tallustajasta.

Kysely

Kirjailin blogin vasempaan yläpalkkiin kyselyn, jonka toivon tuovan hieman ideoita blogin kehittämiseen. Tällä erää tuntuu, että kirjoitan blogia lähinnä vain itselleni ja vaikka se tämän blogin tarkoitus alunperin on ollutkin, käy se pidemmän päälle hieman tylsäksi. Olen myös harkinnut blogini lopettamista keskustelun vähäisyyden vuoksi.

Näinpä toivoisin, että sinä, hyvä lukija, kommentoisit tämän postauksen kommentteihin hieman omia toiveitasi.

Kameratestausta ja puskaruokailua

Tiistaina tallusteltiin jälleen tallikaverin kanssa muutama tunti lähimaastoissa. Otin testaukseen Juhon actionkameralleni hankkiman telineen, jonka voi kiinnittää vöillä rintaan. Kieltämättä kuva onkin hieman kivempaa, kun näkyy muutakin kuin vain hevosen korvat! Eikä näkökentässä ole myöskään koko ajan kypäräni lippa, aurinkolasini tai silmäripseni...

Piti testailla tätä kiinnitystapaa vielä ravaillessakin, mutta koska verensokeri oli alhaalla jo ennen lenkkiä, en sitten jaksanut lähteä rehkimään. Huomasin tosiaan viime viikonloppuna, ettei kamera kiinnitettynä kypärään toimi oikein ravaillessa, sillä se keikkuu oman painonsa vuoksi melko hallitsematta ja hakkaa ikävästi korvan lähellä. Luulisin kuitenkin, että näin rintaan kiinnitettynä meno olisi hieman stabiilimpaa. Ehkäpä ehdin kokeilla tätä lähipäivinä vähän kovemmassakin menossa. Tiistaina kuitenkin vaan nuohoiltiin puskissa.

Videosta näkyy hyvin, miten paljon kivoja pikku mäkiä meidän reiteillä onkaan. Tammalle tekee enemmän kuin hyvää kapuilla niitä rauhalliseen tahtiin ja tälläkin kertaa se selkeästi nautti olostaan. Se sai myös poikkeuksellisesti syödä puskista miltei mielinmäärin. Taitaa ekalta laitumelta olla vihreä jo loppumaan päin, kun neitihevosta kiinnosti nuo puskat ihan poikkeuksellisen paljon!

En tiedä, jaksaako näitä kohtalaisen editoimattomia ja tylsiäkin maisemapläjäyksiä kukaan katsoakaan? Kannattaa huikkailla, jos lyhyehköt ulkoilmataltioinnit kiinnostaa, niin koitan kehitellä jotain sen kaltaisia ja muitakin actionkameratouhuja jatkossakin.

Oikein mukavaa juhannusta kaikille! Pysytäänhän kaikki ehjin nahoin!

Kaffella.

Naapuritallille avattiin kesän ajaksi pieni suloinen kahvila. Sunnuntaina ratsastimme sinne tallikaverin kanssa, ensimmäisinä hevosella saapuvina asiakkaina, herkuista nauttimaan. 

Ihastuttavan kaunis ja lämmin kesäkuinen päivä, herkullisia leivonnaisia ja hyvää seuraa. Mitä sitä muuta olisi enää osannut kaivatakaan! Ennen kotiin suuntaamista kävin keventelemässä naapurin kentällä parit ympyrät, ihan vaan totuttelun vuoksi. Vessi oli yllättävän rauhallinen, vaikka kyseessä oli vieras paikka ja se oli kentällä yksin. Mainio tamma!

Ajomatkalla kotiin poikkesimme vielä toviksi katselemaan kansallisen tason estekisaa Kirkkonummella. Olipahan päivässä heppailua kerrakseen.

Puomeja.

Viime päivien liikutukset ovat sujuneet perinteiseen malliin. Ollaan puskailtu ja hieman pyöritty kentällä. Eilen käväisin kesken työpäivän tallilla hoitamassa muita asioita ja juoksuttelin Vessin siinä samalla. Ilokseni huomasin, että meidän laukannostotreenit ovat tuottaneet tulosta, eikä laukkaaminen ole tammalle enää ihan niin ihmeellinen juttu. Tästä on hyvä jatkaa!

Ajattelin tänään puolestaan hyödyntää muutamia kentälle nostettuja puomeja ja ylitellä niitä mielenvirkistykseksi. Joskin heti alkuun jo käynnissä totesin, että meille on fiksuinta ylittää yksi puomi kerrallaan sen sijaan, että koittaisin saada tamman askeleet osumaan mitenkään fiksusti useamman puomin rivistöön. Menin ensin puomeja käynnissä, sen jälkeen hieman verkkailin tammaa ravissa ja lopulta tehtiin muutama puomin ylityskin ravissa kevennellen.

  

Alkuun tamma tosin tuumi, että ihan voin yksinäni ylittää noita kapistuksia ravissa, häntä ei oikein nappais. Tajusin, etten tainnut muistaa pitää pohkeitani kiinni, joten se lintsasi ja jarrutti ja väisti ensimmäisen puomin. Parin ravikierroksen jälkeen seuraava yritys sujui kuitenkin jokseenkin hyvin...

  

Sitä seuraavalla kierroksella tosin muistin, miksi puomien ylittäminen tämän eläimen kanssa on välillä hieman jännittävää. Koska iso, mahtava puomi on niin hirmuisen korkea, on pienten ponien pakko hypätä sellaisten yli, eikö! En todellakaan ollut kuvitellut, että se hyppäisi, kun edellinenkin ylitys oli mennyt suhteellisen tyynesti, joten en ollut todellakaan hypyssä yhtään mukana! Matka loikan jälkeen jatkui kuitenkin ihan tyynesti ravissa, joten sen suuremmin polle ei loikkimisesta kuitenkaan innostunut. Harmillisesti seuraavista ylityksistä ravissa ei kuitenkaan ole kuvamateriaalia.

 

Loppukevennyksenä julkaistakoon räpsy, joka napattiin, kun halusin saada tammasta jonkin sortin rakennekuvan. Se ei vaan halunnut pysyä hetkeäkään paikallaan ja oheinen kuva on aikaansaaduista paras. Mun maha näyttää megaisolta jaeläimelläkin on ilmeensä. Jos joku ihmettelee valkoista sen turvassa, ollaan jälleen ruohon syömisen myötä siis siirrytty suupielten rasvailuun.

Sellaiset oli tämän päivän kuulumiset meidän osalta. Hieman lisää rutiinia, niin saadaan varmasti puomeista ihan kiva lisä meidän viikottaiseen treeniohjelmaan. Tänään hieman kiukutti, kun minichapsieni vetoketju hajosi ja jouduin ratsastamaan noilla vanhoilla ja kuluneilla, jotka tuntuvat nousevan koko ajan kohti polvitaivetta. Noh, mitä pienistä, hauskaa oli silti!

Hevosteluntäyteinen viikonloppu

Tallimme varsinainen henkilökunta lähti vuotuiselle lomareissulle, joten tallikaverini nakiksi napsahti talon ja tallin pystyssä pitäminen. Kun vielä Juho sattuu olemaan samaan aikaan ulkomaan matkalla, oli selviö, etten ole kotona löhöämässä. Suuntasinkin siis tietenkin koko lauantaiksi ja sunnuntaiksi tallille apuvoimiksi hevosten hoitoon ja liikutteluun.

Lauantaina käväisimme ensin miltei kahden tunnin rennoilla maastokäpöttelyillä. Vessin kelpasikin tallustaa, sillä se oli aamusella saanut juuri uudet popot kavioihinsa. Lenkin jälken Vessi pääsi vielä hieman työntouhuun kentällä, sillä pitkäaikainen suunnitelmani toteutui vihdoin. Tallikaverini ratsastaa työnsä puolesta läpi jatkuvasti nuoria ja raakoja hevosia, joten suunnittelimme jo aikaa sitten, että kun meillä on sopivasti yhteistä aikaa, käväisee hän myös Vessin selässä. Tuo yhteinen aika löytyi sopivasti lauantaipäivältä ja olinkin tätä varten napannut kamerankin mukaan.

Alkuun Vessi oli, kuten arvata saattoi, varsin jännittynyt uudesta ratsastajasta. Päivän teema tuntui tammalla olevan pään vetäminen alas, sitä se teki ihan poikkeuksellisen paljon tällä kertaa. En muista, että moista teemaa aiemmin olisi meillä ollutkaan käytössä, joten oikea työnteko ja ohjastuntuma taisi ottaa sitä pattiin todenteolla. Käynti sujui kyllä hyvin, sekä alussa, että lopussa, mutta ravissa meno oli varsin töksähtelevää. Muutamia ihan kivojakin pätkiä hepo esitteli,  joskin olisin toivonut niitä olevan enemmän.

Onneksi tästä kokeilusta tuntui kaikille osapuolille jäävän hyvä mieli ja todennäköisesti saadaan tämä kuski tamman selkään toistamiseenkin.
Tein sessiosta pienen videokoosteen, hyvine ja etenkin huonoine pätkineen.

Kun oltiin saatu Vessi kuntoon ja hieman ruokaa masuun, siirryttiin liikuttamaan yhteistuumin tallin omia hevosia. Otin ensin alleni ruunikkotamma Tirpan ja sen jälkeen tukkapoika Alpin. Täytyy kyllä myöntää, että viimeeksimainittu on tallin omista hevosista ehdoton suosikkini kaikinpuolin ja pidän sillä ratsastamisesta todella paljon. Se myös opettaa minulle paljon asioita, joita yritän parhaani mukaan hyödyntää Vessin kanssa.

Lauantain oivallus oli pienempi kevennys ja saatuani sen toimimaan, oli menokin rauhallisempaa. Alppi on mainio rentouden opettaja, sillä pienikin ylimääräinen puuha sen selässä saa sen yleensä kiihdyttämään vauhtia. Jääpähän nenän niistelyt ja hanskan korjailut toiseen kertaan... Tosin vieteltyään muutaman vapaapäivän, oli tämä poika varsin reipas menijä ja hieman taisteluksi meni välillä, kun herra olisi halunnut mennä kovaa ja kuski oli hieman eri mieltä.

Napattiin hieman videota, kun halusin nähdä, miten käteni ovat rauhoittuneet. Ovathan ne kyllä, mutta...

Rehellisesti sanottuna varsinainen ratsastaminen on kiinnostanut minua melko vähän viime aikoina. Olen kyllä ollut Vessin selässä useita kertoja viikossa, mutta pääosin ollaan menty puskaillen ja tallusteltu kaverien kanssa metsäteillä. Yhtenä päivänä kuluneella viikolla myös kuluteltiin kenttää juoksutellen. Tuntuu jotenkin, että tällä hetkellä on elämässä hieman liikaa mietittävää, enkä oikein ole ollut sillä tuulella, että jaksaisin treenata kovinkaan aktiivisesti. Ehkä osin myös siksi kirjoittelu tänne on vähän jäänyt.

Lähipiirissä on ollut iloisia perhetapahtumia, hieman etäämmällä surullisiakin ja omassa terveydentilassakin on ollut hieman miettimistä. Ei minulla mitään liian dramaattista tai kohtalokasta ole, mutta kuitenkin vakavaa ja hoitoa vaativaa. Tuntuu, että juuri nyt olisi vain tärkeintä saada asiat ja oma pää hieman parempaan järjestykseen, jotta voisin keskittyä paremmin hevostelutouhuihinkin. Tiedän kyllä, että Vessiä tuskin haittaa olla laitumella ja syödä itsensä palloksi enkä aio ottaa asiasta isompaa stressiä kuin mitä tarpeen on.

Tänä aamuna ratsastelin Alpin uudestaan ja se tuntui paljon eilistä mukavammalta, ilmeisesti oli saanut hieman purettua isoimpia energioitaan eilen jolkotellessaan. Tänään se ei ollut yhtään niin reipas kuin eilen (joskaan laiskaksi sitä ei kyllä koskaan voi vahingossakaan sanoa) ja myönnettäköön, että sillä oli todellinen ilo ratsastaa!

Iltapäivällä saapui tallille myös Vessin vuokraaja ja toteutettiin tallikaverin, hepojen ja koirani Aavan kanssa parituntinen kävelylenkki. Lähdin matkaan jalan ja vuokraajan kanssa vaihdeltiin pariin otteeseen Vessin kuskia toisen talutellessa sitten Aavaa.

Lenkin jälkeen tultiin vielä hetkeksi aikaa kentälle taivuttelemaan ja ravailemaan. Tamma oli tänään aika reipas ja kentälläkin melko terhakkana. Pakko kyllä sanoa, että on se aika upean näköinen ilmestys nyt, kun talvikarva on kokonaan pois ja karva kiiltelee auringossa.

Tämmöistä meille kuuluupi tällä erää. Onneksi taivaalla paistelee aurinko taas enenevässä määrin, joten ehkä se ulottuu tuonne minun risukasaanikin jossain vaiheessa.