Lämppärileiri, perjantai

Kun kaksi vuotta sitten järjestin ensimmäisen Lämminveristen ystävät ry:n leirin, en osannut toivoakaan, että vielä jonain vuonna lähden leirille Vessin kanssa. Vielä viime vuoden leirin aikaan tilanne ei ollut yhteiselle reissulle kypsä, mutta tänä kesänä sain vihdoin pakata ratsastuskamojen lisäksi myös hevoseni mukaan toiminnalliselle viikonloppuleirille. Siitä on pitkälti kiittäminen kuskina toiminutta miestäni.

Tämänvuotinen leiri järjestettiin Ruoveden ratsutallilla, jossa meitä opetti Tuukka Laitinen. Matkaa meiltä tapahtumapaikalle on muutamia satoja kilometrejä, joten lähdimme reissuun perjantaina jo hyvissä ajoin. Olin pakannut ison osan tavaroista jo torstaina ja haimme tuolloin illalla vuokralle trailerin lähtöpäivän hässäkkää keventääksemme. Lastasin Vessin puoliltapäivin ja olin jälleen hyvin tyytyväinen siitä, ettei koppiin meno ole hevoselleni mikään ongelma. Siellä se tyytyväisenä alkoi mussuttaa heiniään ja meidän karavaani pääsi matkaan. 

Meidät leiriläiset oli jaettu kahteen ryhmään täysin perjantain saapumisaikojen perusteella. Meidän ryhmässä oli Vessin lisäksi toinen "oma" lämpöinen ja sen lisäksi kaksi lainahevosta tallilta. Toinen ryhmä koostui sitten kokonaisuudessaan lämppäreistä. 

Perjantaina meillä oli ohjelmassa koulutunti. Tuolta tunnilta ei, harmi kyllä, ole olemassa kuvamateriaalia, sillä kamera saapui paikalle vasta toisen ryhmän matkassa. Tämä tunti oli luonnollisesti hieman tutustumista meidän ratsukoiden ja opettajan välillä. Kerroin hieman meidän yhteisestä historiasta ja Vessin nykyisestä osaamistasosta. Koska yhtä lukuunottamatta muut leirin lämpöiset olivat mulle jo ennalta tuttuja, tiesin itse, että hevoseni on niistä selkeästi osaamattomin. Jännitin hieman etukäteen, miten suoriudumme. Vessiäkin ilmiselvästi jännitti ja kuten yleensä, sitä inhotti muut hevoset. Onneksi oli silti suht siivosti. 

Teimme muutamia harjoituksia siirtymisten ja muun tavanomaisen merkeissä. Sitten koitti se heti, jota olin ehtinyt jo pelätä! Oli laukkaamisen aika! Kerroin opettajalle, että meidän laukka on jokseenkin fiasko ja päädyttiinkin esittelemään sitä opettajalle kaikessa rauhassa, toisten leiriläisten ollessa heman kauempana. Pysyteltiin pääty-ympyrällä ja opettaja pyysi mua nostamaan laukan ollessani ympyrän kauimmaisessa kohdassa. Uskomatonta, mutta totta, se onnistui! Vessi laukkasi useamman kierroksen suhteellisen tasapainoisesti ja kiihdyttelemättä sen kummemmin. Teimme vielä kaksi nostoa sen perään ja vaikka ensimmäinen olikin nostoista paras, sujuivat jälkimmäisetkin ihan kivasti. Olin hyvin hyvin hämmästynyt ja iloinen ja Tuukkakin totesi, että hän odotti kyllä mun ennakkoilmoituksen perusteella aivan jotain muuta. Yritin ottaa hieman loppuraveja muiden vielä nostellessa laukkoja, mutta eihän siitä oikein mitään enää tullut. Vessi oli niin kierroksilla, että sen rauhoittaminen otti hetken. Niinpä päädyimme loppukäynteihin. Suorastaan harmittaa, ettei meidän laukoista tullut todistusmateriaalia, sillä itselle niistä jäi ihan huippufiilis! 

Tunnin jälkeen käytiin ruokaostoksilla ja siirryttiin hissukseen iltapalan kautta odottelemaan lauantain koitoksia. 

0 - 0, 46,07

Tälle kesälle ratsastukselliset tavoitteeni ovat olleet melko nollassa. En ole päässyt osallistumaan tunneillekaan entiseen malliin kyytihaasteiden vuoksi ja ollaankin tammulin kanssa melkein vaan puskailtu koko kesä. Olin kuitenkin salaa toivonut ehtiväni treenata sen verran, että tohditaan johonkin pikkukisoihin pieniä esteitä ylittämään ilmoittautua. No, ne kisat olivat kotitallillamme viime sunnuntaina järjestetyt kyläkisat, joissa suoritimmekin 40 cm radan. Olen hirmuisen ylpeä sekä itsestäni että pollesta, joka omista huonoista ratkaisuistani huolimatta pärjäsi oikein mainiosti.

Radalla oli muutama varsin tiukka käännös, jotka oli monelle, mutta eritoten meille hieman hankalia. Olisin voinut tehdä parempiakin teitä ja tehdä hommasta Vessille muutamassa kohdassa paljonkin helpompaa. Erityisesti itseäni jäi kaivelemaan kolmannelle esteelle tultaessa varsin huono tie, joka sitten kostautui niin, että jäin hypyssä ikävän paljon jälkeen. En olisi ihmetellyt, vaikka tamma olisi jättänyt hyppäämättäkin, sen verran huonosti sen esteelle toin, mutta se selvitti tilanteen kuitenkin hienosti. Ja minä onneton en pysynyt mukana!

Neljännen esteen jälkeen Vessi päätti nostaa laukan. Sanoin sille, että jos nyt tällä kertaa kuitenkin mentäis ravissa, katsellaan tätä laukkatouhua hieman myöhemmin lisää. Kymppiesteelle otettiin hieman kiemurtelevainen tie, sillä en millään olisi saanut tammaa käännettyä sille aiemmin turvallisen tuntuisesti. Ei nyt mennyt ihan kuin oppikirjoista, kuten ei seuraavakaan tie, mutta selvittiin kuitenkin. Tällä pienellä sähellyksellä oltiin neljänsiä, joskin kolmansilla oli kaulaa meihin kohtalaisesti.

Luokka II, 40 cm, arv. 367.1 (9-3).
1. Tuuli Lyytinen - Tukolor - L-Ura, 0 - 0, 22,69
2. Minka Lehtonen - Milli´s Minty - Vensy, 0 - 0, 26,97
3. Taina Rahikkala - Koivusalppi - Vensy, 0 - 0, 28,91
Seuraavat:
4. Anna Sorri - Västerbo Painting - Vensy, 0 - 0, 46,07
5. Laura Sanna - Liukkaan Siro - Vensy, 0 - 0, 49,00
6. Veera Kopalainen - Ann-Mari - Vensy, 0 - 4, 35,06
7. Oona Tuuri - Ruule - Vensy, 0 - 4, 58,66
Hylätty:
Konsta Kuusisto - Tosca VI
Lotta Railio - Hemmo Foss - Vensy

Kaikkein eniten ilahduttaa se meidän yhteistyön eteneminen ja kasvanut luottamus ja varmuus siihen yhteiseen tekemiseen. 

Kun ekoja kertoja yliteltiin yhdessä esteitä vuonna 2012, meillä oli puomiluokassa avustaja. Vessi oli tuolloin kireä kuin viulunkieli ja steppaili hermostuneesti. 2013 mentiin puomit yli kaksin, joskin vielä käynnissä. 2014 ravailin puomien yli ja tänä vuonna sitten hypättiin tuo pieni rata.

 Eron aiempiin vuosiin verrattuna huomasi jo verkassa, kun annoin Vessin kävellä ja se tallusteli varsin rentona välittämättä ympärillä olevasta touhusta ja hälinästä. 

Tämä kisarata itseasiassa oli pisin koskaan tamman kanssa ylittämäni, yleensä ollaan hypitty vain muutamista esteistä koostuvia treenitehtäviä, jos niitäkään. Luulenpa, että jatkossakin pompitaan mielenvirkistykseksi näitä pikkuisia esteitä, kun molemmat niistä kerran tykkää. Kunhan saadaan tätä yhteistä tekniikkaa vähän hiottua (mm niin, ettei kuski ole joko liiaksi kaulalla tai jää jälkeen), niin tykätään tästä touhusta varmasti entistäkin enemmän. 

Mä olen niin iloinen, onnellinen ja tyytyväinen tästä edelleenkin!

Postauksen kuvat (c) Anna Kunnas, videosta kiitos Sarille!

2014

Vuosi 2014 on ollut tähänastisista yhteisistä vuosistamme taatusti edistyksellisin. Me uskallettiin, me osattiin, me pystyttiin! Tässä postauksessa on mukana muutamia kuvia ikimuistoisista hetkistä vuoden varrelta.

Me aloimme käydä kaksin maastolenkeillä ja pian kokeiltiin maastolenkeillä raviakin. Käväistiinpä seuralaisen kera paristi lyhyt maastokävely satulattakin.

Me hypättiin pieniä esteitä (välillä myös maapuomeja), me pompittiin niitä samoja pieniä esteitä myös tallin kisoissa.

(c) Minna Särkiniemi

Me käytiin uimassa, me ravattiin kaatosateessa ja ukkosessa, hädintuskin eteemme nähden. Alettiin treenata kentällä laukannostoja selästä käsin. Tunneista tuli pysyvä osa viikkojamme ja tarkoitus on jatkaa niillä myös tulevana vuonna. Välillä otettiin vaan rennosti, leikittiin pallon kanssa, käytiin taluttelulenkillä ja syömässä ruohoa.

Oman elämäni osalta kulunut vuosi, eritoten syksy, on ollut myös melko rankka. Uskon eläväni perinteistä kolmenkympin kriisiä, kun kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti mikään ei ole. Onneksi on kuitenkin nämä karvakaverit, ne osaltaan muistuttavat, mikä elämässä oikeasti on tärkeää; hyvä seura, mielekäs tekeminen ja onnellinen olo.

Varsin ilahduttava päätös vuodelle oli seuramme pikkujouluissa saamani tunnustus seuran eteen tehdystä työstä. Tykkään niin paljon auttaa tapahtumien toteuttamisessa - kiva, että muutkin ovat sen huomanneet. Kunniakirjan lisäksi sain myös lahjakortin heppatarvikeliikkeeseen. Tämä tuli tarpeeseen ja tiedän todellakin, mitä hankin tuolla lahjalla ensimmäiseksi!

Näistä tunnelmista on hyvä siirtyä odottamaan vuotta 2015. Toivottavasti senkin sisään mahtuu paljon iloa ja onnea ja toisaalta niitä kasvattavia kurjiakin kokemuksia. Kiitos tästä vuodesta rakkaat ystävät!

Kisakauden päätös

Koko viikon olen taistellut melkoista väsymystä vastaan. Voi olla, että olen tulossa kipeäksi ja kylmenevät säätkin ovat verottaneet voimia melkoisesti. Oon koko ajan viluissani ja väsymyksestä huolimatta silti koko ajan menossa, velvollisuuksien ja hieman huvitustenkin parissa. Jokatapauksessa viime sunnuntain kisoista on tarinat jääneet vielä kertomatta. Jospa saisin niistä muutaman sanasen kirjailtua ylös, ennenkuin tunnelmat täysin unohtuvat ja kokonainen viikko on ehtinyt kulua.

Naapuritallilla järjestettiin siis kesäkauden viimeiset kilpailut, esteillä jälleen. Nämä olivat ihan pienimuotoiset, naapuritallin ihan omat kilpailut, mutta koska ne olivat lähellä, lähdettiin meidänkin tallilta mukaan sankoin joukoin. Oli jo aiemmin itsestäänselvää, että kisoihin osallistun ja etten tule tekemään sitä omalla tammalla vaan tukkaheppa-Alpin kera suuntaamme kisaradalle. Hieman jännitin tätä jo ajatuksena, sillä hevosen tuntien tiesin sen saattavan olla melko hermona kisatilanteesta vieraalla kentällä ja mietin, miten sen kanssa pärjään. En ollut koskaan edes ratsastanut sillä tallinpihan ulkopuolelle, joten jo pelkkä ratsastusmatka naapuriin oli oma elämyksensä sinänsä. Turhaan tosin sitä jännitin, sillä hevonen oli oikein mukava tallustelukaveri.

Kisapaikalla oltiin ajoissa, sillä kaikki muut tallimme osallistuvista hevosista osallistuivat jo ensimmäiseen, eli puomi- ja temppuluokkaan ja vielä useamman ratsastajan kera. Alppi oli koko päivän ainoastaan minun ratsunani ja koska odottelu olisi alkuun ollut pitkä, sain sen onneksi tallilla karsinaan heinää popsimaan. Kuluipa silläkin aika rattoisammin.

Osallistuttiin siis 40 cm luokkaan. Verkassa kieltämättä hieman välillä hepalla nousi kierrokset, kun muut tulivat turhan reippaasti ja turhan läheltä takaa ohi. Hirmuisen kiva, kun heppa pomppii sivulle ja takajaloilleen jatkuvasti. Mutta, kuten ylläolevasta kuvastakin näkyy, sain sen välillä varsin rauhalliseksikin, onneksi.

Sitten itse kisasuoritukseen. Jälleen kerran, mun pitäisi oppia myötäämään enemmän ja paremmin. Jäi jurppimaan, kun olen jälleen muutamassa hypyssä auttamatta jäljessä, vaikkei korkeutta ole esteillä tuon enempää. Muilta osin oon varsin tyytyväinen, kopukka pysyi jälleen käsissä, vaikka välillä olinkin hetkittäin eri mieltä sen kanssa toteutuvasta vauhdista.

(c) Ilkka Kangasperko

(c) Minna Särkiniemi

(c) Ilkka Kangasperko

(c) Ilkka Kangasperko

Luokan jälkeen vein heposen jälleen muutamaksi tunniksi karsinaan heinää popsimaan. Muiden luokkien jälkeen alkoi jännitetty ja odotettu haastekisa; Mirkun talli vs Kuusimäen talli. Meiltä mukaan lähti vain kolme ratsukkoa, kun enempää ei mukaan saatu ratsastajille asetetun ikärajan vuoksi ja jännitinkin hieman etukäteen, miten selviän vauhtiveikkoratsuni kanssa tästä touhusta. Kisan aikana vielä ilmeni, että kun me oltiin varauduttu kuuteen lähtösuoritukseen vajavaisella joukkueellamme, kisasi naapuritalli ekassa erässä vain viiden lähdön verran! Itse tein ekassa erässä vielä typerän, ylimääräisen voltin ennen estettä, kun hämäännyin naapurijoukkueen huudoista. No, yhtä kaikki, hauskaa oli! Tuokin pläjäys saatiin kivasti videolle, joten tässä vähän tunnelmia haastekisan tiimellyksestä! Olipa ihan superhauskaa!

Tallille päästyäni kipaisin vielä pienelle maastotallustelulle Vessin ja tallikaveriratsukon kanssa.

Ihana maastoiluviikonloppu ja mietteitä tulevasta

Kesäinen tervehdys!

Vihdoinkin kesäiset säät ovat saapuneet myös tänne meidän leveysasteille! Ihanista hellepäivistä päästiin nauttimaan lauantaina ja sunnuntaina. Harmi kyllä, vioittunut aurinkovoiteeni takasi aavistuksen palaneet olkapäät ratsastettuani sunnuntaina topissa, mutta onneksi melko pienillä kivuilla selvisin.

Perjantaina vietettiin seuramme perinteistä kesätapahtumaa, jossa tapana on ollut ratsastaa parituntinen lenkki kylän poikki letkassa ja viettää iltaa ruokaillen meidän tallilla. Viime vuonna en tähän tapahtumaan päässyt mukaan, koska olimme festareilla, mutta tänä vuonna en halunnut tätä elämystä missata. Meidän tallin porukka oli nähnyt vaivaa pukeutuessaan reitille, joten mukana köpötteli enkeli, remonttinainen, linnanneito, pupu ja muutama muukin hahmo. Kaikenkaikkiaan ratsukkoja oli letkaan kertynyt 32, joten varsin näyttävä joukkio meitä eteni Vihdin illassa. Harmi kyllä, omasta puvustani ei ole kuvaa julkaistavaksi. Kerrottakoon kuitenkin, että asuuni kuului tyllinen "hame" ja vaaleanpunaiset keijukaisen siivet!

Suuntana kahvila

Lauantaina suuntasimme kaverin kanssa naapuritallin kesäkahvilaan ratsain. Kesäkahvilan pihamaalle oli järjestetty pieni valokuvausalue, jossa itsestään ja lemmikistään sai otattaa potrettikuvia. Tarkoitus olisi teettää suurennos jostakin otoksesta kotiamme koristamaan. Olen jo pitkään haaveillut saavani kivan valokuvamuiston pollestani myös kotiin ja nyt vihdoin sellainen on tilauksessa.

Hepat nauttivat jälleen naapuritallin pihan antimista

Myös sunnuntaina suunnattiin kahvilaan brunssille. Sää oli varsin lämmin ja Vessukka hieman nuutuneen oloinen, kun sen laitumelta hain. Näinpä se oli lenkilläkin hieman normaalia rauhallisempaa mallia. Hevoset ovat nyt viikon verran olleet yötä päivää laitumella kelien lämmettyä ja ovat selkeästi hieman raukeampia kuin yleensä.

Sopivan suoran tullessa vastaan ehdotin kaverilleni, josko otettaisiinkin pätkä yhdessä ravia. Vessi saisi mennä edellä ja ruuna tulla meidän perässä. Mikäli jokin menisi pieleen, olisi heidän helpompi karauttaa meidät kiinni eikä edellä juokseva kaveri ainakaan kirittäisi suotta Vessiä vauhdikkaampaan suoritukseen. Tamma oli lämmön vuoksi vähän tahmea ja jouduin pyytämään sitä kahdesti raviin. Sitten se juoksikin tyytyväisenä ja antoi suoran lopussa heti ekasta pyynnöstä todella nätisti takaisin kiinni ja käyntiin. Tällä kertaa se ei ees toivonut lisää ravailua, helle teki vissiin tehtävänsä. On se vaan hieno tyttö! Aletaan mahdollisuuksien mukaan nyt ravailla osa pidemmistä lenkeistä. Kunto kasvaa ja mieli virkistyy, meillä molemmilla.

Monesta varmastikin tuntuu hassulta, että hevonen on ollut minulla jo niinkin pitkään ja otamme nyt vasta ensimmäisiä ravipätkiämme maastossa. Itsekin olen hieman ristiriitaisin tuntein asiasta. Toisaalta olen hieman nolostunut omasta puolestani, toisaalta puolestani iloinen ja innoissani. Miksi sitten näin, miksi vasta nyt?

Ei ole mikään salaisuus, että koen olevani jossain määrin arka ratsastaja. Hevosella laukkaaminen on minulle iso kynnys, sillä ensimmäinen (tahaton) laukkakokemukseni päätyi hevosen selästä putoamiseen ja siihen, että ihoni nipistyi hevosen kengän alle mätkähtäessäni liian lähelle sen jalkoja. Olin tuolloin ehkä 9-vuotias.
Parikymppisenä fysioterapeutti määräsi minut liinassa ratsastukseen selkääni vahvistaakseen. Hevonen säikähti maneesin ulkopuolella käynnistynyttä traktoria, ja koska olin loppuvenyttelyissä jalat ja kädet levällään, ei ollut toivoakaan, että olisin pysynyt satulassa. Tuloksena muutama murtunut kylkiluu. Kun otetaan huomioon, että kummankaan mätkähdyksen aikaan tai niiden välissä en ratsastusta harrastanut, voidaan hyvin päätellä, miten isolta asialta moiset tuntuivatkaan.

Ennen Vessin tuloa kävin erään kaverin kanssa maastolenkillä. Hevonen liukastui huonojen hokkiensa vuoksi, kaaduttiin yhdessä lumipenkkaan ja onnistuin jotenkin menemään hieman nilkkani päälle. Muistoa tästä episodista kannan yhä, sillä jalka reistailee aika-ajoin tietyissä tilanteissa.
Kun tähän sitten yhdistetään hevoseni, joka on kiidättänyt pikkutyttöjä pitkin metsiä ja ojien yli ja tuloksena sen vauhdista on ollut lukuisia läheltä piti -tilanteita  ja katkennut käsikin, on ollut mielestäni ihan fiksua pelata varman päälle. En kaipaa huonoja kokemuksia meistä kummallekaan.

Taannoin päätin totuttaa meidät kulkemaan maastossa myös ihan vaan kaksistaan. Isoin syy tähän oli viime talven kurjat kelit. Halusin, että tarpeen mukaan pääsemme kulkemaan lähimaneesille kaksin, ellei muita olisi sinne suuntaan tulossa. Vaikka pohjat olisivat huonot omalla kentällä, pääsisimme silloin edes välillä ravailemaan, kun maneesille selvittäisiin!

Rentouden ja rauhallisuuden kautta olen yrittänyt totuttaa meitä molempia hieman mukavuusalueemme ulkopuolelle. Vielä jokin aika sitten Vessille oli iso haaste kulkea tallin pihasta ensimmäisenä. Metsässä käyntilenkeillä se kulki yleensä rennosti, kunhan sen ei tarvinnut kulkea letkan ensimmäisenä. Ekana kulkiessaan se kyttäili asioita, oli säpsympi ja silminnähden jännittynyt hyvin usein. Niinpä Vessi on päässyt tallustelemaan kärkihevosena, aina hieman pidempiä matkoja ja nyt homman alkaessa jo sujua, tekee tamma senkin varsin rennosti ja löysin ohjin. Kyttäilyt ovat loppuneet, vaikka luonnollisesti se on kärjessä hieman valppaampi kuin takana tallustaessaan.

Olen tarvinnut tietyn tunteen, että luotan riittävästi hevoseeni ja itseeni mennäkseni kovempaa. Nynnyä, sanoisi joku ehkä, mutta mielestäni kenenkään ei pidä tehdä asioita, joissa riskit tuntuvat itsestä liian suurilta, olivatpa ne sitä oikeasti tai eivät. Kyseessä on kuitenkin harrastus, jonka pitää tuntua mukavalta ja turvalliselta. Luottamukseni meihin ratsukkona on selkeän nousujohdanteinen ja mikäli tunne jatkuu ja voimistuu, uskoisin perusarkemme myös muuttuvan hieman.

Kaiken kaikkiaan tuli vietettyä viikonlopun aikana kuusi tuntia satulassa maastolenkeillä, siivottua karsinoita ja puuhailtua muitakin tallilhommia. Koiratkin olivat mukana ja nauttivat olostaan silminnähden. Ticokin pirteänä juoksenteli pitkin pihoja ja oli oikein tyytyväinen. Kulunut viikonloppu tuntui varsinaiselta ihanalta minilomalta ja olo on todellakin levännyt ja ihana. Ehkä tämän voimin jaksaa vielä kuukauden ennen varsinaista kesälomaa!

Istuntakurssin häämöttää edessä!

HUOM!
Kurssin ajankohta on muuttunut.
Kurssi pidetään lauantaina 17.5. klo 10.00 - n. 14.00.
Vielä pari paikkaa vapaana.

Tonttuponeilua ja latteita kuulumisia

Jahas, vaikuttaisi siltä, ettei edellisessä postauksessani mainitsemani etsintäkuuluttelija olekaan kukaan meidän joukostamme eksynyt lammas. Kenties hän on joku Vessin elämään aiemmin kuulunut henkilö, joka on ollut yhteydessä johonkuhun sen omistajaan ennen minua. Ajanmääreet vaan ilmeisesti ovat olleet sekaisin, koska Vessi on ollut minulla jo päälle 3 vuotta, eikä pari vuotta sitten minuun ole ollut yhteydessä kukaan, ketä en olisi ehtinyt asian tiimoilta yhteyksien toimivuutta tarkistaakseni jo tavoittaa. Kuka ikinä oletkin, laittele ihmeessä minulle viestiä, sillä kuulisin tamman historiasta mielelläni lisääkin.

Jalkani alkaa olla jo paremmalla mallilla. Vähän se kävellessä välillä kiristelee, mutta mustelma on haalennut jo melkoisesti eikä reisi ole enää niin kosketusarkakaan. En ole päässyt testaamaan, mitä jalka reippaammasta ratsastuksesta sanoisi, sillä kenttä on ollut niin liukas, että ollaan jouduttu tyytymään käyntiin. Se ei kuitenkaan ole tuntunut pahalta, rehellisesti sanottuna selässä on ollut melkein se parhain fiilis tämän jalan kanssa olla!

Tiistaina käväistiin jälleen aamuisella maastotallustelulla tallikaverin kanssa. Olin jännittänyt hieman etukäteen, miten meidän kengitys kestää lenkin, kun hokit olivat alkaneet olla kehnossa kunnossa yksi toisensa jälkeen ja hevonen muutenkin vanhassa kengässä. Kengittäjä ehti kuitenkin paikalle maanantaina ja iski pollelle uudet popot alle, joten tiistaina kelpasi sitten käpsötellä. Tästä lenkistä ei oikeastaan ole mitään sen kummempaa mainittavaa, kuten ei koko muustakaan viikosta. Jäätä ja liukasta on joka paikassa, kentällä tosiaan pääsee vain käyntiä menemään, eikä meillä maastoonkaan oikein seuranpuutteessa asiaa ole ollut. Onneksi on edes nämä viikottaiset maastolenkit tallikaverin kanssa. Piristävät meidän molempien, niin Vessin kuin minunkin, mieltäni hurjasti!

Torstaina ja lauantaina käpsyttelin kentällä samaan aikaan, kun paikalla oli muutamat ratsukot tunnilla. Sunnuntaina, jäisen kelin jatkuessa, mekin sitten osallistuttiin tunnille. Tuumasin, että käyntitunti ei tee laisinkaan pahaa eikä Vessiäkään haittaa muiden seura, kun pysytellään käyntivauhdissa. Joskushan se tuntuu hieman ottavan kierrosta muista kentällä olevista ratsukoista ja reipastuu ravissa hieman liiaksikin. Sunnuntaina kuitenkin malttoi ihan kivasti ja oli tosi kivaa olla pitkästä aikaa sen kanssa taas opetuksessa!

Tunnin aiheena oli erimoiset taivuttelut ja asetukset sekä treenattiin myös pysähdyksiä. Ratsastettiin esimerkiksi kolmikaarista kiemurauraa niin, että kolmikaarisen lisäksi tehtävään lisättiin voltteja ja tiettyihin kohtiin kenttää piti pysäyttää hevonen. Tehtiin myös pohkeenväistöä ja Vessin kanssa saatiin jokunen ihan onnistunut väistöaskel aikaiseksi. Kyllähän se hevonen osaa ja minäkin kai periaatteessa, mutta meidän kommunikaatio aina aika-ajoin vaatii kyllä vielä kehittämistä. Vessi oli taas oikein tyytyväistä tammaa, kun kehuin sitä hyvin tehdyistä suorituksista. Sitä on niin ilo ratsastaa, kun huomaa sen rentoutuvan ja alkavan keskittyä pyydettyyn tehtävään ja odottavan palautetta, jota olen joskus liian hidas tai huono antamaan, valitettavasti.


Viikonloppuuni sisältyi Vessin moikkailun lisäksi myös muuta heppailuohjelmaa. Lauantaina ja sunnuntaina olimme taluttelemassa tallin shettistä läheisessä taajamassa sijaitsevan koulun pihalla. Koululla oli Lions clubin järjestämä tapahtuma, jossa oli myynnissä erilaisia käsintehtyjä lahjaideoita ja koristeita sekä leivonnaisia ja muita herkkuja.

Poni oli saanut lainaksi Vessin tonttuhatun ja ponin valjaat, kärryt ja harja oli koristeltu joulun henkeen sopivasti. Se sai paljon ihailevia katseita pikkuisilta ja aikuisetkin sanoivat sitä kovin suloiseksi. Ja niinhän se onkin! Nuoresta iästään (poni on vasta 6-vuotias!) huolimatta se on varsin fiksu ja rauhallinen ja sopii tälläiseen tehtävään kuin nakutettu. Hieman se ihmetteli koulun ympäri ajanutta aura-autoa, mutta muu sitä ei hetkauttanut ja auraankin reagoi oikeastaan vain hieman paikallaan hermostuen.
Oli ihanaa olla mukana tuomassa lasten päivään iloa ja riemua, monella oli suupielet korvissa asti ja itsekään ei voinut moisen jälkeen olla hymyilemättä.

Satulakaupat ja muuta ohjelmaa

Tiistaina toteutin alkuviikosta suunnittelemani lenkin tallikaverin ja hänen rauhallisen ruunapappansa kanssa. Vaikka tiedän, ettei hän blogiani luekaan, on silti pakko antaa tälläinen semijulkinen tunnustus siitä, miten iloinen ja kiitollinen hyvin usein olenkaan hänen avustaan. Koska tallille on pitkä matka ja se on pakostikin taitettava autolla, olin hieman aikataulustressaantunut tiistain järjestelyistä. Aamulla treffasin diabeteslääkärini Jorvissa ja tallikaverini nappasi sieltä ystävällisesti minut kyytiin ja talleilun jälkeen heitti vielä töihinkin. Pakko myöntää, että ystävien apu on joskus kyllä aivan korvaamatonta. Kunpa sitä itse saisi olla toiselle joskus avuksi samalla lailla!

Tiistain lenkki meni varsin rauhallisissa merkeissä. Vessin mielestä papan perässä tallustelu oli jopa ajoittain hieman turhauttavaa ja se taas irvisteli ja yritti haukata ruunapoikaa pakarasta aika-ajoin. Rohkenipa astella jonkin matkaa kärjessäkin, kun papparaisen vauhti ei neitiä miellyttänyt.
Halusin tehdä tälläisen jo ennalta rauhallisemmaksi arvatun vakuuttuakseni vielä kokeilussa olevasta satulasta. Ja, kyllähän minä vakuutuinkin! Kaveri vielä jeesi tallinpihassa ja tsekkailtiin, miten jää säkätilaa ja millaiset paineet tuntuu leveyden osalta. Kaikki oli suurinpiirtein täydellisesti ja teinkin sitten kaupat tästä penkistä. Miten onnellinen olenkaan, meillä on viimeinkin satula!

HIHS piti minut tallilta pois muutaman päivän ajan. Tallimme olikin areenalla hyvin edustettuna, niin ihan pelkän yleisön kuin tuomarinkopin ja muidenkin töiden edustajien osalta. Itse piipahdin paikalla torstai-, perjantai- ja lauantai-iltoina.

Lauantaina ennen HIHS-iltaa käväisin vetäisemässä tunteroisen maastolenkin ratsastelukaverin kanssa. Vessi oli hieman reippaampi kuin mitä tiistaina, mutta silti suhteellisen rauhallinen vuodenaikaan ja tuuleen nähden. Se venytteli mielellään metsäteillä eteen alas käynnissä ja sen askel tuntui varsin keinuvalta. Sanoisin, että se käytti takaosaansa hieman paremmin ja nosteli jalkojaan ylemmäs. Hassua, miten kolmen vuoden yhteisen taipaleenkin jälkeen hevoseni selässä istuminen saattaakin ajoittain tuntua niin hemmetin vieraalta! Ihan kuin olisi eri hevonen alla taas. Vessi itsessään vaikutti reissuun oikein tyytyväiseltä, ja kyllähän minäkin, kun taas vaan totun uuteen fiilikseen. Muutaman kerran tamma kompuroi, mutta kaikenkaikkiaan meno oli varsin paljon tasaisempaa. Päätään se vatkasi kolmen heilautuksen verran ja kaksi niistä ainakin johtui ihan kirkkaasti turhautumisesta. Himmailu kotimatkalla ei ollut tyttelin mieleen sitten niin ollenkaan!

Eilisestä näytöksestä kotiuduin vasta puolen yön jälkeen ja muisto mukavasta illasta tuntui hieman nihkeältä, kun kello herätti seiskan aikoihin aamulla tallitöitä tekemään. Jo eilen jännitin hieman tallimatkaa kesärenkaissa, mutta niin silloin kuin tänä aamunakin selvisin perille ehjin nahoin. Onneksi tiistaina saadaan talvinakit alle, joten seuraava tallireissu sujuu nastojen kera. Vessikin sai "talvirenkaat" perjantaina, kun minun katsellessani menoa Hartwall Areenalla, kävi kengittäjä iskemässä sille alle talvikengät hokkeineen. Tuntui meno maastossakin hieman varmemmalta, kun tiesi ettei hepo heti olisi nurin, vaikka osuisikin yllättäen jäälle. Olen myös iloinen siitä, että tänä vuonna se on hokitettu kunnolla ajoissa, eikä viime talven tapaturman kaltainen liukastumismurhe ehkä ole enää ajankohtainen.

Tänään tosiaan olinkin tallilla jo kahdeksan korvilla, agendassa hevosten ruokinta, ulos vieminen ja karsinoiden siivous. Pääsinpä myös toimimaan sisar hento valkoisena hieman, sillä tallimme yksi kaviokas oli hieman kipeän oloinen ja mittasin siltä kuumeen (jota ei ollut). Toivotaan, että turpakaveri tulee pian kuntoon, mikä ikinä sitä vaivaakin!

Auttamattoman hidashan karsinoiden siivouksessa vielä olen, mutta toisaalta mihinkäs sitä vapaapäivänä kiire olisi. Tallityöt myös tuntuvat kivalta hyötyliikunnalta ja voin kuvitella, miten kipeät lihakseni huomenna ovatkaan!
Tein kuitenkin hommia mielelläni, sain kokonaisen päivän aikaa omille ajatuksilleni raittiissa ilmassa, joten mikäs sen parempaa!

Kun tallityöt oli tehty, liikuttelin Vessin vielä ennen kotiin lähtöä. Ajattelin, että olen itse huhkinut jo tarpeeksi, eikä mieleni tehnyt ratsastaa. Näinpä tehtiin ensin pieni ohjasajolenkki alkukäynneiksi ja sen jälkeen hetken juoksuttelua kentällä. Vessi vaikutti varsin rennolta ja rauhalliselta liikkuessaan, mutta varusteita poistaessani se oli varsin rasittava tapaus! Jo tarhasta sen haettuani se alkoi kuopia lattiaa kerjäten heinää, jonka korsia bongaili joka puolelta. Myös talliin varusteiden poistoa varten palattuamme sama meno jatkui. Se ei myöskään olisi tahtonut laittaa päätään riimuun, jotta olisin saanut sen kiinni, vaan haikaili heinäpaalin perään. Näytti vielä nyrpeää naamaa, kun kehtasin komentaa!

Kaikenkaikkiaan olen melkoisen väsynyt tämän hevosteluntäytteisen viikonlopun jäljiltä. Tänään maistui päiväunet ja kohta painun pehkuihin uneksimaan vähän lisää, varmaan herätäkseni kipeiden lihasten kera huomenissa. Onneksi tälläisiä viikonloppuja ei ole kovin montaa vuodessa, eihän vanha enää jaksa!

Sateinen kisapäivä

Jo viikon alusta alkaen tallimme väkeä oli mietityttänyt tieto keskiviikolle ennustetusta koko päivän kestävästä sateesta. Mietittiin, minkälainen osanotto kisoihimme saadaan, tuleeko paljon poisjääntejä ja piisaako yhtään katsojia paikalle, mikäli taivaalta satelee pisaroita kiitettävään tahtiin. Myös kentän kunto hieman huoletti, vaikkakin kyseessä oli onneksi vain koulukisat. Ensi viikon estekisojen perumisen pakko hieman kummittelee mielessä, mikäli kelit jatkuvat tällaisina. 10 päivän ennusteen perusteella joka päivä yhtä lukuunottamatta vähintään sataa, ellei sitten jopa ukosta, joten tilanne näyttää huonolta.

Suuntasin jälleen tallikaverin kyydillä tallille ja koska tarkoituksena oli liikuttaa omat hevoset ennen kisojen alkua, oltiin paikalla jo puolilta päivin. Maastolenkille lähtiessä sateinen sää harvemmin ketään ilahduttaa, eikä kyllä tämäkään kerta tehnyt siinä poikkeusta. Olin sadepäivän ulkoiluun varustautunut kotoa lähtiessäni laittamalla piilarit silmiin ja nappaamalla mukaan kokonaisen vaihtovaatekerran. Mikään ei ole niin rasittavaa, kun puuhata kiireisenä koko päivä ulkosalla rillit huurussa tai pisaroita täynnä (tai likomärissä vaatteissa), joten ajattelin tällä kertaa pelata erittäin varman päälle. Vähän turhan varman päälle pelasin myös jalkineideni kanssa, mutten todellakaan halunnut kumpparieni varsista valuvan vettä sisään, joten päätinpä sitten teipata ne jeesusteipillä. Hieman hilpeyttähän tämä kanssatalleilijoissa herätti, mutta tulipahan kokeiltua!

Vajaa puolisentoista tuntia oltiin tallustelemassa lähiteillä pienessä tihkusateessa. Palatessamme huomasin jälleen Rainlegsini osottautuneet taas käteviksi kapistuksiksi, joskin jatkuva sade sai reidet tuntumaan hieman kosteilta vain koska ne olivat jo hieman vilpoiset. Tulin myös jälleen kerran siihen tulokseen, että vihaan noita ratsastushousujani, ne ovat kertakaikkiaan epämukavat päälläni, minulle aivan liian pitkät ja istuvat ehkä siksikin ihan miten sattuu. Päätinkin tänään, että laitan ne myyntiin, josko jollekulle toiselle olisivat passelimmat.

Maastoilun jälkeen haettiin tallin kaikki hevoset karsinoihinsa ja ne olivatkin samaan syssyyn sisällä ensimmäisen yönsä sitten laidunkauden alkamisen. Mikäli kelit jatkuvat samanlaisina, saavat viettää päivänsä vielä laitumella, mutta joutavat yöksi talliin.
Kun hevoset olivat saaneet hieman sapuskaa naaman eteen, oli viimeiset hetket siivota tallia hieman pian alkavien kisojen alta. Ikimuistoinen hetki oli, kun lappasin kakkakikkareita kottareihin täydessä kaatosateessa, kun vettä vaan valui joka puolelta alas. Onneksi ei ollut niitä silmälaseja päässä ja onneksi oli sadevaatteet. Jossakin kohtaa softshell-takkini joutui taipumaan sateelle, mutta varsin kauan se piti minut kuivana. Lopulta pääsin vaihtamaan päälle siistimmät vaatteet kisoja varten ja samassa ensimmäinen traileri ajoikin jo pihaan.

Osallistuin ratsuni Tirpan kanssa ensimmäiseen ratsastettuun luokkaan, eli raviohjelmaan (L-URan raviohjelma 2011). Koska Tirppa suoritti luokan toisenkin ratsastajan kanssa ja itse hoitelin parkkivastaavan hommia jälleen, kävin verkassa vaan kokeilemassa miltä heppa tuntuu. Hauskaksi kisat teki se fakta, etten ennen verkkaa ollut koskaan istunut kyseisessä satulassa sekuntiakaan tai ratsastanut tätä hevosta noilla suitsilla tai kuolaimilla! No, siihen nähdenhän kaikki meni ihan hyvin ja yllätyksekseni sain jalustimetkin pysymään jalassa, vaikka se yleensä tuottaakin haastetta. Mutta kamala, miten mä heilun tuolla selässä! Kisasuoritukseemme on alla videolinkki. Harmi kyllä Juho ei lähtenyt mukaan kuvaamaan ja kamerankäyttäjällä oli hieman haastetta tarkkuuden kanssa. Kiva kuitenkin, että onnistuttiin saamaan jonkinlainen muisto kisoista. Äänet nappasin videolta pois, koska pitkälti niissä mietiskeltiin kuvan tarkkuutta tai sen puutetta.

Linkki videoon!

Tiesin jo alusta asti, että kulmiin ratsastaminen tulee olemaan iso ongelma. Kentän tuomarinkopin pääty oli velliä jo ennen ensimmäisenkään verkan alkua ja huononi hetkessä. Sen lisäksi huomasin itsekin, että varsinkin toinen suunnitelluista temponlisäyksistä oli varsin lattea. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että saimme kirkkaasti hyväksytyn tuloksen ja varmasti muistan kiinnittää huomioita näihin asioihin tulevaisuudessa, tästä on hyvä petrata. Oli mukava päästä näin pätevän tuomarin arvostelemaksi oman tallin pikkukisoissa, melkoisen ainutlaatuinen tilaisuus. Sijoituksemme oli jaettu 4. sija seitsemästä ratsukosta. Lämpöiset onnittelut luokan voittajalle!

Kür-kisojen kuvamateriaalia (3.8.2013)

Kuvia ei tullut räpsittyä kovinkaan paljoa erilaisista naamiaisasuista, mutta laitetaanpa nyt muutama otos kuitenkin esille. Zorroja löytyi kisoista kaksin kappalein ja muistakin hauskoja hahmoja yllinkyllin. Yksi suosikeista oli tuo rastahevonen, sen suitsien turparemmistä roikkui "partaa". Prinssatiimin onnistumisen ilo oli miltei käsin kosketeltavaa. Olipa hauska päivä kaikenkaikkiaan, auton temppuilusta huolimatta!

Kür-videoita

Lauantaina järjestettiin tosiaan kür- ja naamaiskisat lähitallilla. Olin lupautunut mukaan ikuistamaan tallikaverien touhuja ja räpsinpä kuvia myös muutamista muista pukuineen paikalle eksyneistä. Itse ei tosiaan oltu Vessin kanssa osallistumassa, kukaties sitten ensi vuonna...

Tässä muutama video kyseiseltä päivältä. Kuvia en ole ehtinyt vielä katsoa läpi, joten niitä seurannee perässä myöhemmin.

Viimeisestä pätkästä ei kyllä vauhtia puuttunut, Alppi tarjosi parastaan. Hieman huvitti kentän laidalta katsottuna sen touhut, muttei varmaan olisi ollut kovin kivaa selästä käsin moista showta seurata. 

Nyt meni hieman överiksi...

Olipahan päivä! Tuntikausia heppailuja, yksi rikkoutunut auto ja mitä vielä...

Aloitetaanpa vaikka autosta. Lähtiessäni tallia kohti kotipihasta kaikki oli ihan normaalisti. Kiihdytellessäni moottoritielle tuntui jotenkin, ettei auto kiihdy normaaliin malliin eikä kierrokset nouse, niinkuin pitäisi. Soittelin matkalta naapuritallin kisoja seuraamaan tulevalle Vessin vuokraajalle treffaamisesta matkan varrella ja paikalle päästyäni jäin häntä odottelemaan. Treffipaikan pihasta lähtiessä auto nytkytteli ihan kummallisesti, hyvä kuin jaksoi 40 km/h kiihtyä! Mietin jo, miten pääsen tallilta edes kotiin (jos edes selviän sinne asti, kun olin ajamassa ensin kisatallin pihaan). Kisojen katselun jälkeen suunnattiin peräkanaa meidän tallille ja auto kulki, vaikkakin minua hieman arveluttikin.

Vessilläkin oli varsin tapahtumarikas päivä. Ensin ajattelin vain juoksuttavani sen irtona jossain välissä kisojen katselun lomassa, kun käsi ei tuntunut eilen ihan priimalta, mutta sitten en malttanutkaan olla kapuamatta hetkeksi selkään, kun Vessi oli ollut viime päivinä niin mukava. Överiksi meni ainakin kehuminen, ehkä sen olisi voinut jättää vähän vähemmälle, vaikka tamma olikin varsin mukavan tuntuinen ratsastaa. Ja mitä ihmettä mun sisäpohje puuhaa etenkin vasemmassa kierroksessa, heiluu ihan kuin olisi irtipoikki?!

Sain kyllä hyvät naurut videota katsottuani ja kuulemma mun jalkaa voisi hieman rauhottaa. Ei kai nyt sentään?
Pienen ratsastuspätkän jälkeen pomppasin selästä alas ja nappasin satulan ja ohjat pois ja Vessi sai luvan hieman päästellä virtojaan. Kylläpä se sitten laukkailikin, vaikkakin välillä hieman tuntui unohtavan, mitä oli tekemässä ja suuntasi portille ympyrän jatkamisen sijaan. Loppukäynneiksi pomppasin vielä selkään ilman satulaa, enpä oo tuotakaan tehnyt hetkeen aikaan!

Tämän liikutussession jälkeen suuntasin vielä hetkeksi kisoja katsomaan ja sitten teinkin tallikaverin kanssa lähtöä pienelle käyntimaastolle. Olimme sopineet, että hän ajaisi omalla autollaan meidän perässä kotiinpäin. Auto piti saada kuitenkin kotinurkille huoltoakin ajatellen ja näin varauduttiin siihen, etten jäisi kotimatkalla tienposkeen yksinäni. Koska olisin joutunut kuitenkin odottelemaan tallikaverin liikuttaessa ruunansa, päädyin toki lähtemään Vessin kanssa mukaan maastoon, vaikka polle olikin jolkotellut jo tänään. Tuumasin, että tunti leppoisaa tallustelua ei tee pahaa sillekään vaikka hieman väsy jo olikin kuumasta päivästä. Lenkki olikin oikein mukavan rento ja tammakin tassutteli eteenpäin silminnähden tyytyväisenä.

Vessillä on mielipide

Loppujen lopuksi pääsin ihan turvallisesti kotiinkin, mutta hieman järjestelyjä tämä auton rikkoutuminen vaatii. Onneksi kuitenkin olen yleensäkin ollut melko hyvä bookkaamaan itselleni tallikyytejä, joten hieman aikaa siirtämällä saimme onnistumaan maanantaisen tuntinikin ja usean ensi viikon tallivisiitin, auton rikkoutumisesta huolimatta. Huomenna olisi veljentytön 1v synttärit, saapa nähdä, millä sinne kuljetaan! Tää on kyllä just niin tätä - meidän taloudessa autoa nimenomaan tarvitaan näihin tallireissuihin, joten tämä on pahimman sortin katastrofi. Olen ihan varma, että meidän automme on vain vihdoin äkännyt, että sitä ollaan vaihtamassa uuteen lähikuukausina ja pistää nyt kapulaa rattaisiin ihan toden teolla. Nykyisessä autossamme alkaa ajokilometrejä olla jo ihan riittämiin ja koska tallikilometrejä kertyy vuodessa jo kohtalainen määrä, on ajatuksena vaihtaa alle dieselmenopeli.

"Leipää, kiitos!"

Yksi asia, mikä minua on vaivannut jo pidempään, on painoni. Olen todella kyllästynyt katsomaan itsestäni tuollaisia norsukuvia ja tuntemaan itseni näin muhkuksi. Niinpä muutama kuukausi sitten aloin tehdä asialle jotain ja painoa onkin pudonnut muutamia kiloja, ei kuitenkaan ihan niin montaa, kuin olisin toivonut tässä vaiheessa kadonneen. Asiaa ei oikein helpota tämä ykköstyypin diabetekseni, kun elämä on tasapainoilua liikunnan, syömisen ja insuliinin kanssa. Toissayönä esimerkiksi heräsin liikunnallisen illan muistona keskellä yötä melkoiseen hypoglykemiaan ja jouduin ahtamaan ruokaa sisuksiini verensokerin korjaamiseksi. Tosi kiva! Joskus on hankala arvioida liikunnan, ruuan ja inskojen suhdetta ja näin siinä käy. En halua langanlaihaksi, mutta pieni terveydellinen tsemppi lienee paikallaan. Mutta miten jokin asia, joka periaatteessa on niin helppo juttu (syö vähemmän kuin kulutat) voi olla käytännössä niin vaikeaa? No, pikkuhiljaa hyvä tulee. Yritän vaan siihen mennessä muistaa pukeutua tallillekin säädyllisesti, niin ei iske läskiahdistuskohtauksia makkarankuoritopeista.