Viikonlopun ohjelma ja satula(ttomuus)pohdintaa. Hjälp!

Lauantaina tapasin toistamiseen puolen vuoden sisään ystäväni, jonka kanssa olemme jälleen alkaneet olla jälleen yhteyksissä seitsemän vuoden hiljaisemman yhteydenpidon jälkeen! Ystäväni asustaa Varsinais-Suomessa ja koska päätin saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kävin tietenkin menomatkalla moikkaamassa Vessiä.

Mentiin tovi kentällä ja voisi sanoa, että meno oli suht siedettävää, vaikkakin pollelta virtaa olisi kyllä löytynyt. Hetkittäin se kulki varsin rentonakin, mutta rauhallisena kuitenkin oikeastaan koko ajan ja se tuntui nyt minusta tärkeimmältä. Nappasin hieman videota, kun halusin nähdä miten polle ravaa.

Ex tempore -ratkaisuna päätinkin jäädä ystäväni luoksi yöksi ja ajelin sieltä sunnuntaiaamuna sitten suoraan tallille. Tämä oikeastaan olikin varsin fiksu ratkaisu, sillä säästin kohtalaisesti menovettä, kun en ajellut ees taas kotiin saakka.
Tallilla puuhasin ensin hieman tallitöitä ja siivoilin Vessin ja sen tarhakaverin karsinat. Sitten päästiinkin itse puuhaan...

Oltiin nimittäin suunniteltu Vessin vuokraajan ja vakituisen maastoilukaverini kanssa kimppamaastoa tälle päivälle. Vessi pääsi reissuun vuokraajansa kanssa, minä otin suokkitamma Tirpan ja kolmas seuralaisemme ratsasti "näen pieniä vihreitä miehiä" -suokkitammalla, jota Tytiksikin kutsutaan.
Reissu oli sinänsä melko ainutlaatuinen, sillä kukaan meistä ei ollut koskaan aiemmin tehnyt maastolenkkiä sen hetkisellä ratsullaan ja minä esimerkiksi en ollut ollut koskaan letkan ekana ratsukkona, Vessi kun tosiaan tykkää ennemmin olla jonon hännillä. Itse jännitin ehkä eniten sitä, miten märkä maastoreittimme mahtaakaan olla. Vaikken Tirpalla ollut maastossa mennytkään, se on silti erittäin usein ollut ratsastuskaverini pollena ja tiesin jo kokemuksesta sen inhoavan vesilätäköitä ja hyppivän herkästi niiden yli. Olin ihan varma, että jos kunnon hyppy tulee, minä maistan mutaa! No, tiet oli melko kuivia, saatiin kierrettyä valtaosa lätäköistä ja sen yhden hypyn pysyin kyydissä ihan mallikkaasti. Tehtiin ehkä puolisentoista tuntia pitkä rento tallustelulenkki, jonka loppuun tosin Vessi aiheutti muutaman sydämentykytyksen kuskilleen. En letkan kärjestä ihan tarkkaan nähnyt, mitä takana tapahtui, mutta ohittaessamme naapuritallin hevostarhaa, innostui tarhan asukki häntä pystyssä jolkottelemaan tarhansa reunaa meidän vieressä. Kyllä se usein muulloinkin on siinä jolkotellut, muttei ihan yhtä pörheänä ja tällä kertaa se innosti sitten meidän tammat hieman reippaampaan vauhtiin. Tirppa meni jokusen askeleen ravijolkotusta ja Vessi perän pitelijänä ilmeisesti kuumui hieman ja tarjosi jonkin sortin steppausta. Yhtenä kappaleina selvittiin kuitenkin koko porukka takaisin tallille. Ei tainnut meitä kirkkailta huomioliiveiltä ja -loimilta hirviksikään onneksi luulla!

Tykkään itse tästä lainasatulasta (Kieffer Garmisch) kovin, siinä on mielestäni hyvä istua ja tuntuu, että istun paljon vähemmän etukenossa tuon satulan kyydissä. Vessille tämäkään satula ei ole sopiva ja se on tiedossanikin. Sunnuntaisella maastolenkillä se jälleen viskeli päätään, tosin tällä kertaa vasta hieman myöhäisemmässä vaiheessa kuin mitä yleensä. Pyrin nyt ratsastamaan heppaa mahdollisimman vähän, jottei epäsopiva satula kipeytä sitä entisestään. Tämä juttu on kuitenkin hieman kaksiteräinen miekka. Jos nimittäin pollea ei taivuttele selästä käsin, se on hetkessä kömpelö kuin rautakanki. Yritän siis löytää jonkin kultaisen keskitien, kunnes saadaan sopiva penkki. Tärkeintä tietenkin olisi löytää satula, joka olisi sopiva hevoselle, jotta tästä ongelmallisesta kierteestä päästäisiin. Muutamia kokelaita on jälleen luvassa ja raportoin niiden sopivuudesta sitä mukaa, kun ehdin niitä selkään heitellä.

Piti vielä kommentoida muutama kirjoitus sitten epäilemääni satulahuijausasiaa. Tilanteessa oli niin monta hämärää pikku osasta, etten ole täysin vakuuttunut siitä, että myyjällä oli puhtaat jauhot pussissa tässä asiassa. Sain kuitenkin maksamani rahat takaisin, joskin viiveellä ja useiden (teko)syiden kertomisen jälkeen. Jokatapauksessa sen suhteen kaikki hyvin.

Edustuskuva.

Olen hieman kahden vaiheilla siitä, onko hevosella kannattavaa hömpötellä menemään ilman satulaa (vaikka paksumman huovan kera) niin kauan, kunnes sopiva penkki saadaan vai ratsastellaanko ennemmin tuolla välttävällä väliaikaisratkaisulla. Toistaiseksi olen perustellut satulatta ratsastamista vastustavan ajatukseni lähinnä hevoseni selän kipeyteen ja istuinluiden ja okahaarakkeiden hankauksesta toisiaan vasten sekä painon jakautumattomuuteen. Toisaalta sitten taas ainakin satunnaisesti kokeiltuna satulatta Vessin meno on varsin rauhallista ja se venyttää mielellään käynnissä eteen-alas (no kai nyt, kun ei satula paina säkään kiinni).
Vähän mielipiteitä ehkä tästä kaipaisinkin, joten sanallista arkkua on lupa availla nyt ihan erityisesti!

Säkää vai ei...

Olen tuskastunut, voi miten tuskastunut todella olenkaan! Vaikka satularumba vasta alkoi, olen todenteolla korviani myöten sitä jo täynnä. En jaksaisi enää hakea yhtään satulaa sovitukseen tai kirjoitella ainoastakaan satulasta enää ainuttakaan sähköpostia. Ihmiset tietenkin omia satuloitaan myydessään vielä vakuuttavat "tässä olevan säkätilaa TODELLA hyvin", mutta koettaessani satulaa selkään huomaan jälleen, että käsitykset vaihtelevat todella paljon ja kun sama satula voi istua kahden hevosen selässä ihan eri tavoin, on tämä sovittelupuuha todella hankalaa.

Edellisessä viestissä mainitsemani Sorenta osottautui ihan yhtä huonoksi vaihtoehdoksi kuin kaikki aiemmatkin kokeillut satulat. Se tosin näytti vielä lupaavalta, kun vyötä kiristettiin, mutta noustuani selkään satula oli jälleen säässä kiinni.
Todella kurjaa, sillä ennakkotietojen perusteella todellakin oletin, että siinä voisi olla meille potentiaalinen satula, olihan se ollut aiemmin todella megakokoisen säkätilan vaativan hevosen selässä. Mutta ei, ei siltikään. Sainpahan kuitenkin satulan omistajasta tallille mukavaa höpötysseuraa. Tekee vissiin ihan hyvää meikäläiselle välillä nähdä uusia naamoja ja jutustella!

Ah tätä meidän SÄKÄÄ!!!

Mutta tuo samperin säkä! Toissailtana tallilla naureskelin, että jos olisin hevosta valinnut säkään katsoen, olisi varmaan kannattanut valita joku toinen. Tokihan tiedän, ettei kukaan valitse pollea tuollaisten ominaisuuksien perusteella, enkä minäkään omaani pois vaihtaisi ja tiedän myös sen, että jokaisessa satulanhankintaoperaatiossa on omat haasteensa. Meillä ne vain osuvat juuri tähän yhteen tiettyyn kohtaan tuossa tammassa ja siksi turhautumiseni onkin niin helppoa siihen kohdistaa.

Ensi viikon suunnitelmissa on mahdollisesti kokeilla vielä yksi Kieffer (se kulkeutuu lähelle kotiani veloituksetta, joten mikäs siinä) ja napata selkään ainakin yksi Albion. Albioneja kokeilisin mieluusti muutenkin, sillä olen kuullut niiden säkätilan olevan myös kohtalainen, mutta niitä löytyy kohtuuhintaisina varsin huonosti. Tässä vaiheessa en ole halukas tai kykenevä maksamaan yli tonnia satulasta, joka varmasti kaipaa toppaustakin ennenpitkää. Ennemmin olen sitten hetken aikaa ilman penkkiä kokonaan ja etsin Vessin selkään ja minun lompakolleni paremmin sopivan kapistuksen. Pidellään silti peukkuja, että sellainen löytyisi pian!

Lyhyet satulakuulumiset

Olen suurinpiirtein viikon ajan taistellut syysflunssaa vastaan ja toistaiseksi vielä ollut taistossa voitolla, mutta saa nähdä kuinka kauan.
Nuhailun ja väsymyksen keskellä olen yrittänyt myös saada satuloita sovitettua. Tallilla olen käynyt tällä viikolla jokapäivä ja huomista lukuunottamatta käyn varmaan loppuviikonkin. Tänään en puolikuntoisena jaksanut kavuta Vessin selkään tallustelemaan, joten juoksutin sen. Jo alkuravien jälkeen se tarjosi laukkaa, joten saikin tänään päästellä ihan kunnolla. Ilokseni laukat nousi molempiin kierroksiin pelkällä sanallisella kehotuksella. Hevonen liikkui mielellään ja meno näytti helpolta. Mutta, se liikutuskuulumisista, siirrytään itse asiaan, satuloihin.

Olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä Kieffer, edes oikein topattuna, ei ole meidän juttu enää. En ole valmis muokkaamaan satulan leveyttä ja laittamaan sen toppaukseen isoja summia, mikäli ei siltikään ole edes varmaa, että satula olisi selkään sopiva.

Kesä 2011, eipä se tuosta paljoa ole muuttunut...

Moni sovittamani Kieffer on ollut liian kapea (ja vailla levitysmahdollisuutta). Eilen kokeilin selkään leveämpää, mutta sekin sitten nappasi kiinni säkään ihan niinkuin jokainen niistä kapeammistakin.  Tietenkin helposti ajattelee eilisen satulan olleen liian leveä, niin ajattelin ensin itsekin, mutta itseasiassa se oli melkeinpä prikulleen sopivan levyinen, ainoastaan säkätila ei riittänyt. Hyvässä kunnossa tuo penkki oli, niin hyvässä itseasiassa, että Vessin tarhakaveri saa siitä nyt uuden satulan itselleen. Vessin kanssa jatketaan vielä etsintöjä. Kokeiltu on myös yksi Prestige Appaloosa. Kyseinen satula oli aika pitkälti jees, mutta liian kapea. Pelkään kuitenkin, että jos sitä leventää, se valahtaa liian alas, hyvistä toppauksista huolimatta. Vessin selkä on ongelmallinen.


Seuraavaksi meille on tulossa kokeiluun nahkarunkoinen Sorenta classic dr. Olen hieman kahden vaiheilla ajatuksesta, että luopuisin ihan perinteisestä runkosatulasta kokonaan. Yritän nyt kuitenkin pitää mieleni avoimena, koska tuntuisi tyhmältä kangistua ihan liiaksi kaavoihin ja vain sillä tyrmätä jokin vaihtoehto kokonaan. Kokeilemallahan se vain selviää, mikä sopivalta tuntuu. Ideoita saa nyt heittää ihan laidasta laitaan, kaikki otetaan vastaan. Ainoastaan rungoton satula on ehdoton nonono, tuon meidän säkäongelman vuoksi.

Satulamuistoja kevättalvelta, meidän Aachen

Harmi kyllä vaikuttaa siltä, että olen satulaa etsiessäni törmännyt epämukavaan lieveilmiöön, nimittäin satulahuijariin. Seurailen vielä hetken, josko saan perumastani satulansovituslähetyksestä rahani takaisin, vai onko juttu tarpeen viedä eteenpäin poliisien tietoon. Isoista summista ei ole kysymys, mutta periaatteesta sitäkin enemmän ja kaiken rahanmenon ja väsymyksen keskellä tämäkin on ihan tarpeeksi.

 

Kaikkea sitä. Palailen asiaan loppuviikosta, muutaman satulansovituksen rikkaampana jälleen!

Laiskan kirjoittelijan kuulumiset

Sen lisäksi, että aiemman kirjoitukseni otsikossa oli lueteltuna varustehankintoihini liittyviä seikkoja, oli mukana myöspieni viittaus häihin. Tämä ei ollut ihan puhdas sattuma, sillä viime viikonloppumme alkoi perjantaina ystäväpariskunnan vihkitilaisuudella Helsingin Temppeliaukion kirkossa ja ilta jatkui juhlatunnelmissa.

Lauantaina suuntasin tallille, kunhan edellisillan rauhallisten juhlien jäljiltä jaksoin itseni sängystä ylös kammeta. Tallinpitäjän kanssa puhelimessa juteltuani hän kysyi, josko haluaisin ratsastaa itsenäisesti Mr Tukkasuokin, kun se oli edellisen päivän viettänyt vapaata. Ihan kiva ajatus, koska Vessin kanssa meno on ollut melko rauhallista ja kaipasinkin jo hieman tositoimiin.

Ensin tallustelin Vessin kanssa kentällä tovin. Kokeilin pienen pätkän ravia, mutta pääosin pysyttelin käynnissä, sillä kenttä oli hieman kostea ja tuntui raskaalta. Yllättävää kyllä, tämänkertaiset jännät hetket pystyssä pysymisen kannalta eivät liittyneet raviin, vaan Vessukka meinasi vetää turvalleen tehdessäni käynnissä volttia oikeaan. Se kompastui, sai jalat alleen ja kompastui heti uudelleen ja ehdin jo tuumata, että kohta tömähdän tantereeseen. Mutta ei, saatiin molemmat tasapainomme palautettua ja jatkettiin eteenpäin. Kaikenkaikkiaan tamma oli mukavan lupsakka ratsastaa, ei liian energinen, muttei kuitenkaan laiskakaan. Itseäni tosin mielessäni toruin taas, sillä jossakin kohtaa huomasin etten pitänyt pohkeita kiinni hevosessa ollenkaan. Kun terästäydyin, meni se juuri sinne, minne halusin sen menevän, vaikka aiemmin tuntui, että se oikoo kulmia. Ei se oikonut, minä sen tein!

Saatuani hoidettua Vessin kävin hakemassa tukkaheppa-Alpin harjattavaksi. Olin ratsastanut sillä vain kerran aiemmin ja kieltämättä hieman jännitti. Tiesin, että tämä ruuna hermostuu välillä kovin, kun siltä pyydetään asioita ja toivoin sen vain pysyvän suhtlailla neljällä jalalla maassa! Tämä ei nimittäin sen kohdalla ole ihan itsestäänselvää. Tallinpitäjä muistutteli puhelinkeskustelumme aikana minua muistelemaan neuvoja, jotka sain oltuani tällä hepalla tunnilla joitakin viikkoja sitten. Ratsastaminen Alpilla tuntui luonnolliselta ja mukavalta tuolloin, joten uskoin pitäväni siitä nytkin, jos polle vain pysyisi aisoissa. Noh, pysyihän se suhtlailla...

En nyt ihan tyytyväinen voinut omaan suoritukseeni olla tämänkään hevosen selässä, mutta myönnettäköön, että se johtui osin siitä, että nappulat olivat hieman hukassa. Ekojen ravien jälkeen poika ei olisi millään malttanut mennä käyntiä. Tiesin, että hevonen periaatteessa kipittelisi reipasta käyntiään saadessaan riittävästi ohjaa, mutta käytännössä en saanut hommaa kuitenkaan toimimaan. Pitkien ohjien antamisen vuoksi omat käteni olivat ihan miten sattuu käynneissä, joissakin kuvissa näkyi olevan koko hemmetin ranne ihan taittuneena. Ihmekö tuo nyt sitten, jos heppa ei oikein toimi. Arastelin myös sisäpohkeen käyttöä oikean kierroksen raveissa ja meno oli välillä vähän turhan holtitonta. Veikkaanpa, että tämä asia on vain niitä, joissa tuota yhteistyötä pitää hieman vielä hioa. Alpin kaltaiseen reippaaseen vieraaseen hevoseen en oikein vielä ole tottunut, Tirppa kun on ihan toista maata!

Lainaratsuvideo!

Sunnuntaina ajelin tallille ja tein Vessin kanssa maastakäsin jälleen tuon naapuruston kiertävän, puolen tunnin lenkin. Tällä kertaa oltiin reissussa ihan kaksistaan. Tamma ei hötkyillyt tai kysellyt kertaakaan, vaan otti homman tosi lungisti. Puolen tunnin "alkukäyntien" jälkeen mentiin kentälle ja ravuutin hepoa hieman. Se juoksi mielellään ja kevyen näköisesti ja tulin siihen tulokseen, että ongelma alkaa olla ohitse.

No joo, periaatteessa ongelma olikin ohitse hevosen osalta, mutta oma viikkoni alkoi hieman nihkeämmissä merkeissä. Soittelin tiistaina Ypäjälle ja kyselin satulamme perään. Soittoani olikin odotettu. Kun satulamme oli avattu, oli havaittu, että se vaatisi takalevyn ja etukaaren vaihdot. Etukaari oli murtunut ja takalevy ottanut jonkinmoista hittiä sekin (mahdollisesti kuitenkin Kiefferin tyyppivika ja normaalia iän mukanaan tuomaa kulumaa). Vaihtaa nämä tosiaan olisi voinut, mutta hinta-arvio maahantuojalla rahteineen olisi ollut 400-600€ noin suurinpiirtein, hieman toppauksista ja muusta riippuen. Hetken mietittyäni päätin, etten ala satulaa remppaamaan, vaan hankimme uuden. Viime päivät ovat olleetkin hieman mielen myllerrystä aiheen tiimoilta.

Lauantain ratsastuksen jälkeen huomasin, että lainasatula oli osunut Vessin säkään ja yhdestä kohtaa siitä puuttui hieman karvaa. Sama toistui hieman alempana selässä. Tästä syystä päätin, että kyseistä satulaa ei enää selkään laiteta. Tiedän, että lainasatuloilla ei pitkälle pötkitä ja niistä voi olla enemmän jopa hallaa kuin hyötyä, mutta tiedän myös, että saadakseni hevoseni pysymään edes jossain määrin vetreänä tarvitsemme tällä hetkellä selästä käsin tapahtuvaa taivuttelua. Hetken ratsastelemattomuuden jälkeen se oli kankea kuin rautakanki, mutta nyt jo taas hieman notkistunut. Tällä hetkellä käytössämme on nyt puolisen viikkoa ollut toinen Kiefferin penkki, joka toistaiseksi vaikuttaa ihan ok:lta. Toivottavasti saadaan kuitenkin pian oma, uusi ja passeli kapistus alle.

Tänään torstaina käväisin tallilla iltamyöhään ja juoksuttelin pollen. Ravi sujui mallikkaasti ja polle olisi halunnut juosta juoksemistaan, tyytyväisenä suu vaahdossa jolkotteli rentoon tahtiin.

Olen ollut viime aikoina hieman laiska kirjoittelemaan, mutta koitan taas saada kuulumisemme hieman reaaliaikaisemmin jatkossa esille. Muutama sananen pitää ainakin kirjoitella uudesta projektista, joka tällä hetkellä on enemmän kuin ajankohtainen.

Jos sua ei ois ollut...

Kaikki hevosen omistamista edes ajattelevat (toivottavasti) tietävät toki, että hevosen myötä seuraa miltei krooninen ajan- ja rahanpula. Kukapa ei olisi kuullut sanontoja "huoleton on hevoseton" tai "ennen minulla oli aikaa, rahaa ja ystäviä, nyt minulla on hevonen". Ja kuinka totta ne ovatkaan! Aloin miettiä hevosenomistajuutta vähän enemmän yhtenä iltana jokin aika sitten, kun yhtäkkiä tajusin, etten enää muista mitä tein aikana ennen Vessiä. Mitä puuhasin viikonloppuisin sinä toisena päivänä, kun en käynyt vuokrahevoseni luona tallilla? En enää muistanut, vaikka noista hetkistä on kuitenkin vain kolme vuotta aikaa. Hevoset ovat enemmän tai vähemmän olleet mukana elämässäni toistaiseksi vasta oikeastaan 5 vuotta. Se on melko lyhyt aika, kun otetaan huomioon, että olen 30-vuotias ja nykyisin hevosen omistaja.

Miten paljon asioita ja elämyksiä noihin yhteisiin vuosiin Vessin kanssa mahtuukaan! Välillä tuntuu, että Vessi on ollut elämässäni aina. Hämmentävintä on se, että olin ihan pienestä pitäen haaveillut hevosellisesta elämästä, toivoin ponia varmasti samaan aikaan kuin opin puhumaankin. Äitini kuitenkin pelkää hevosia ja vaikka maatilallamme olisi yhdelle tai kahdelle pollelle hyvin tilaa ollutkin, ei hoitotaitoisia ihmisiä oikeasti varmastikaan olisi oikein ollut tarjolla. Kun olin seitsemän, äiti sanoi, että saan ponin 14-vuotiaana. Arvatkaa, sainko. Voitte kuvitella, ärsyttikö, kun tajusin asian oikean laidan. Oikeasti olin 27, kun sain ensimmäisen kaviokkaani, ylläpitoheppa Vessin. Vaikka voisi ajatella, että aina heppaa ja sellaisen läheisyyttä toivoneena olisin ollut haltioissani kuukausitolkulla, oikeastaan sydämeeni laskeutui hetkessä levollinen tunne. Sellainen, että näinhän asioiden kuuluukin olla. Välillä olen tippa linssissä, kun ajattelen, että elämä on vihdoinkin sellaista, kuin mitä olen sen 20 vuotta haaveillutkin olevan. Se on totta, mutta päällimmäisenä tunteena on ehkä sellainen tasainen onnellisuuden tunne ja helpotus, ei hypetys asioista. Jos Vessiä ei olisi, olisin jäänyt tästä kaikesta paitsi.

Ensimmäinen yhteinen maastoreissu, 10/2011. Maria ikuisti!

Joku tietenkin voisi sanoa, että olisinhan voinut hankkia toisen hevosen, ei sen olisi tarvinnut olla juuri Vessi. Uskon kuitenkin siihen, että oikeat asiat osuvat elämässä kohdallemme, jos vain annamme sen tapahtua. Ei se silloin olisi voinut olla mikään muu hevonen, sen piti olla Vessi. Välillä törmää kysymyksiin, onko se, tämä tai tuo juuri se jonkun ihmisen elämän hevonen. Mielestäni moinen kysymys on hieman hassu, vaikka tavallaan sen ymmärränkin. Ajattelen itse ennemmin niin, että sen hetkisen hevosen tulee aina olla se elämän hevonen.  Menneeseen haikailu on turhaa, kun asioita ei enää takaisin saa ja tulevaisuudesta ei koskaan voi tietää.

Kiinnyn syvästi asioihin ja paikkoihin melko helpollakin ja esimerkiksi muutot ovat tuntuneet usein henkisesti varsin raskailta. Kova pala oli myös, kun lapsuudenkotini myytiin samana syksynä kun sain Vessin hoiviini. Arkailen kiintymistä asioihin, jotka eivät ole omiani ja siksi esimerkiksi aiempien vuokrahevosteni kanssa en uskaltanut luoda tiivistä suhdetta, sillä menettäisinhän ne kuitenkin jossakin vaiheessa. Vessin kanssa asia oli toisin; tiesin heti, että se on minun vastuullani ja on minun tehtäväni tietää, että sillä on kaikki kunnossa. Se ei taas onnistu, ellen tutustu siihen ja ellei välillemme muodostu myös luottamusta. Kiintymykseni siihen vain lisääntyi ostaessani sen keväällä 2011 vajaan puolen vuoden ylläpitojakson jälkeen. Sitä ennen takaraivossa oli pelotellut tunne siitä, että joskus hevonen lähtisikin pois luotani. Olihan se kuitenkin toisen oma, vaikkakin minulle loppuelämän ylläpitoon tullut. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuona kyseisenä syksynä, mikäli Vessi ei olisi tullut taloon. Hevonen auttoi minua keskittymään aina juuri siihen hetkeen, ei menneeseen eikä tulevaan. Kun pääsin puuhailemaan tallilla ja hepan kanssa, sain juuri sopivasti etäisyyttä mielessä olleisiin rankkoihin asioihin, edes hetkeksi. Sain edes päivisin muuta ajateltavaa, sillä yöt kuluivat vuoden ajan samanlaisten ahdistavien unien parissa. Vessin myötä syksyssäni oli kuitenkin mukava valonpilkahdus ja olen sille siitä hyvin kiitollinen.

Vessin näkeminen ilahduttaa joka kerta. Nähdessään minut laitumen portilla se saattaa jatkaa syömistä hetken ajan, mutta ennen pitkää lähtee usein tallustelemaan vastaan, tunkee päänsä syliini ja etsii jo kovin riimua, johon voisi turpansa osoittaa. Kävelee perässäni laitumelta hönkien samalla käteeni turvallaan ja nautin siitä, kun se on lähelläni. Vessi tuntuu aina olevan halukas töihin ja rapsutettavaksi ja aina se on yhtä mieltä lämmittävää. Siitä huolimatta, että olen tehnyt sen kanssa varmasti lukuisia pieniä virheitä, se on mitä ilmeisimmin valmis unohtamaan ne, elää hetkessä ja haluaa olla kanssani. Rakastan kuulla sen tyytyväistä pörinää, kun lähdemme tallustelemaan maastoon. Se muuttuu kuin eri hevoseksi kuullessaan kentällä töiden lomassa kehuni oikein menneestä suorituksesta. En tiedä, kumpi meistä palkitsee toistaan enemmän; minä hevostani vaiko se minua.

2010

Mutta miten paljon välillä jopa ihan päivittäistä huolta hevosenomistajuus voikin tuoda tullessaan! Muistan erään talvisen illan, jolloin elämäni kohokohta oli se, että päivän ajan lievästi ummessa olleesta hevosesta alkoi tulla ulos paskaa. Ja miten paljon huolta ja hoidon tarvetta aiheuttaakaan jalkaan ilmestynyt naarmu! Ilman hevostani huolehtisin varmasti aivan yhtä paljon ja usein, mutta vähäpätöisemmistä asioista. Murehtiessani viime joulukuussa Vessin takasen haavaa asiat saivat järkevämmät mittasuhteet. Sentin alempana ollut haava olisi voinut olla menoa, joten tämähän haavahan olikin oikeastaan ihan hyvä juttu... Huolehtimisen keskellä olen oppinut suhteuttamaan asioita ja iloitsemaan pienistäkin onnistumisista ja ajattelemaan asioista positiivisemmin. Pirujen seinille maalailun osaan minäkin, mutta jatkuvaan negatiivisyyteen ei ole tarvetta. Tällä hetkellä murheenamme on satulanvaihto, mutta tiedän tämän olevan vain väliaikainen päänvaiva ja pian asiat ovat taas jo paremmin.

2012, ennen ensimmäisiä kisoja. Kiitos Idalle kuvasta!

Suomenmaassa moni hevostelua harrastamaton pitää heppailua varsin kalliina lajina ja itsekin olen törmännyt usein kauhisteleviin kommentteihin harrastukseni hinnasta. Yleensä tosin kommentit lakkaavat siinä kohtaa, kun vertaan hevoseni rahallista arvoa sekarotuiseen koiraan. Moni kun pitää nimenomaan hevosen kauppahintaa korkeana, eikä käsitä mitä kaikkea muuta hevosenomistaminen pitää sisällään. Hevosen ostaminen on kuitenkin vain tuon hankkeen ensimmäisiä vaiheita. Harva oikeasti käsittää, miten isot kulut kaviokkaasta kuukausittain muodostuu. Kiinteät kulut on toki suhteellisen helppoa arvioida, mutta varustehankinnat, sairaskulut ja muu tekevät helposti loven omaankin pieneen tilipussiini. Itse päätin jo aikaa sitten, etten laske kuukausittaista budjettia laisinkaan tallivuokraa pidemmälle. Senkin rahasumman ajatteleminen välillä hirvittää. Tosin luin juuri yhtenä päivänä lehdestä, miten ihmiset saattaavat käyttää kokonaisvaltaiseen kuntosaliohjaukseen 700€/kk, kun hintaan sisältyy personal trainerin palvelut ruokaohjeineen sun muineen kahdesti viikossa. Summa tuntui itsestä käsittämättömältä, mutta harrastushan se on jollekulle toki tuokin. Toisaalta sitten taas omaisuuden keräämisessä ei ole mitään järkeä, jos jättää siinä sivussa kokonaan elämättä. Ja jokainenhan elää omalla tyylillään ja panostaa itselleen tärkeisiin asioihin. Itse en ole koskaan ollut kova shoppailemaan ja kuljen hyvin usein hieman rähjäisissä ja totisesti epämuodikkaissa vaatteissa, mutta eipä se oikeastaan minua haittaa, sillä prioriteettini tässä elämässä ovat hieman toisaalla. Vaikken tämän harrastuksen myötä tule ikinä olemaan rahallisesti kroisos, koen saavani henkisesti paljon enemmän kuin rahaa säästämällä.

Olen jo niin tottunut tallivisiittieni viemään aikaan, etten usein edes ehdi kaivata aikoja, jolloin saatoin nähdä kavereita koska tahansa halusinkin. Välillä havahdun siihen, että näen rakkaita ihan liian harvoin, mutta toisaalta se tuntuu silloin ainutlaatuisemmalta. Tuntuisi tyhmältä, että hevosen hankkineena en viettäisi aikaa sen kanssa, kaipaahan se kuitenkin huomiota ja huolenpitoa päivittäin. Ajattelen asian myös niin, että harrastamatta jättäminen olisi tyhmää, jos kuitenkin harrastukseensa käyttää puolentuhatta euroa joka ikinen kuukausi! Toisaalta en koskaan ole halunnut sitoa itseäni hevoseeni niin, etten voisi tehdä muutoksia viikkosuunnitelmiini tilanteen niin salliessa. En koe tunnontuskia, mikäli hevoseni jää jonain päivänä liikuttamatta, jos keli tiellä on niin surkea, että ajaminen tallille lähentelisi itsemurhan suunnittelua. Tai jos kaveri, jonka kanssa aikataulut eivät meinaa koskaan natsata, pyytää minua kahville. Viikonloppureissut mieheni kotopuoleen sen sijaan joskus hieman ahdistavat, sillä en haluaisi olla niin pitkään pois kotoa ja kaukana mahdollisuudesta viettää perinteisesti aikaa viikonloppuna Vessin kanssa. Olen hyvin rutinoituvaa ihmistyyppiä ja viikonloput tehden täysin jotain muuta kuin hevostellen eivät oikein sovi kalenteriini. Vaikka hevosellisena minulla ei ehkä ole aikaa ystävilleni muualla, nappaan heitä mielelläni aika-ajoin mukaan tallille. Tuleehan siinä näppärästi juteltua puuhailun lomassa kuulumisetkin. Välillä mietin, että aikani ystävieni kanssa on nykyisin melko minimaalista, mutta sitten muistan unohtaneeni sen, että hevosen myötä olen kuitenkin saanut myös uusia ystäviä ja kavereita. Harvemmin olen tallillakaan yksin ja miltei joka kerta tulee maailmaa parannettua kahvikupposen ääressä. Muutimme Vessin kanssa nykyiselle tallillemme elo-syyskuun vaihteessa 2011 ja talliporukasta on löytynyt näiden parin vuoden aikana minulle varsin tärkeitä ihmisiä, joita ilman arkeni ei olisi enää samanlainen.

Olen aina uskonut siihen, että tekemällä oppii eikä kaikkea voi etukäteen opiskella, koska asiat näkee usein oikeasti vasta käytännössä. Monta asiaa olen oppinut vasta Vessin tultua taloon. Sitä ennen minulle oli varsin vierasta pintelit, kylmäykset, ötökkämyrkyt ynnämuut pikkuseikat ja muutama isompikin hevosmiestaitoihin liittyvä juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt hevosta rokotettavan, raspattavan, kengitettävän. En kuumeen mittausta, hevosen pesemistä tai satulan puhdistusta. Luulen kuitenkin imeneeni oppia kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Olen hyvin onnekas päästyäni keskelle kokeneita hevosihmisiä, jotka neuvovat aina tarpeen niin vaatiessa (ja välillä hieman ylimääräistäkin) silti saamatta minua tuntemaan itseäni tyhmäksi. Olen aina tiennyt, että opittavaa on paljon, mutten missään vaiheessa ole kuvitellut, ettenkö asioita oppisi ja kokonaisuutta hahmottaisi. Joskus mietin, miten vähän hevosista tavallaan tiesinkään Vessin tullessa, mutta silti tekisin kaiken saman uudelleen. En arkailisi hevosen hankintaa, jos kulkisin ajassa taaksepäin ja saisin tehdä valinnan uudelleen. Tietäisin kyllä, miten vähän vielä osaankaan. Toki tiesin, että hevosiin liittyy myös kova työ, eikä sen määrä ole minua yllättänyt. Tallin hoito ei toki ole päivittäistä puuhaani, mutta maatilalla kasvaneena tiedän hyvin, että eläinten tulee saada ruokansa satoi tai paistoi, oli sitten itse terve tahi kipeä.

2013

Vaikka aloitinkin nämä mietinnät jo aikaa sitten, päätin julkaista kirjoitukseni vasta tänään. Samalla iloitsen suuresti rakkaan polleni kuulumisesta elämääni, kaikkien ilojen ja surujenkin keskellä. Yhteisen taipaleemme alusta on kulunut tänään tasan kolme vuotta. Toivon sydämeni pohjasta, että näitä vuosia tulee vielä rutkasti lisää.

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistä

Minua ei voi luonnehtia materialistiksi sitten hyvällä tahdollakaan. En välitä sen kummemmin rahasta tai tavarasta, mutta harrastusvarusteeni pidän mieluusti turvallisiksi päivitettyinä ja muutenkin mukavina käyttää. Viime aikoina olennkin päivittänyt "yllättävän paljon" omaa varustustani; kesällä hankin uuden kypärän, alennusmyynneistä matkaan tarttui ruskea huppari, kuukausi takaperin sijoitin farkkupökiin ja myös vastikään ostoskoriin tuli valikoitua jotakin tarpeellista.

Aloitellessani heppojen vuokrausta ja aktiivisempaa ratsastelua vuonna 2008 siirryin  pikkuhiljaa kumisaapasratsastajasta jodhpurratsastajaksi ja hankin toki itselleni minichapsit niiden kanssa käytettäväksi. Ensimmäinen hankintani oli ruskeat Amara-chapsit ja hetki niiden hankinnan jälkeen hankin toiset samanlaiset, tällä kertaa mustat. Nämä chapsit ovat palvelleet minua uskollisesti kokonaista neljä vuotta ja viime aikoina olen saanutkin huomata niiden kulahtaneen hieman liikaa. Ne eivät enää pysy paikoillaan, kuten pitäisi, vaan herkästi nousevat säärtä pitkin hieman liian ylös ja painavat välillä polvitaipeeseen aiheuttaen hieman epämukavan fiiliksen. Noh, tuon hintaisiksi kapistuksiksi ovat kyllä palvelleet ihan koko rahan edestä ja uusien hankkiminen alkoi tuntua ajankohtaiselta.

Havaitessani chapsieni pitkäikäisyyden kesällä aloin miettiä, millaiset haluaisin seuraavaksi. Melko pian tulin siihen tulokseen, että haluan jalkaani ihan oikeaa nahkaa olevat, sellaiset, jotka on helppo pyyhkäistä puhtauksi ja ovat samalla hieman tyylikkäämmän näköiset kapistukset. Unohdinkin koko hankinta-aikeeni jo hetkeksi, kunnes sain sähköpostiini Hööksin mainoksen chapsien ja saappaiden alennuksista ja päätin mennä kurkkaamaan, sattuisiko jotakin sopivaa osumaan kohdalle.

Muuhun hieman pyöreään kroppaani nähden omistan kohtalaisen kapoiset pohkeet, mutta sovitellessani kaikenmoisia vermeitä jalkaani sain pian huomata, että sääreni on todella lyhyt.Tämä aiheutti enemmän harmia kuin olisin osannut kuvitellakaan, ilmeisesti Amara-chapsien ostaminen kävi aikanaan liian helposti! Lähes kaikki nyt sovittamani chapsit olivat aivan liian pitkiä (paitsi koossa S, joka on auttamatta minulle aivan liian pieni). Ne tulivat niin pitkälle, etten saanut jalkaani kunnolla taivutettua. Myyjä ystävällisesti esitteli erästä joustotonta merkkiä, jossa pituus olisikin ollut ihan passeli, mutta alaosastaan tuo asuste oli tehty jollekin nilkan turvotuksesta pahasti kärsivälle; meikäläisen koipia olisi mennyt siihen kevyesti puolitoista. Etsintä siis jatkui.

Horzen sivuja selailin ennen myymälävisiittiä ja muuan tuttu suosittelikin leveällä joustolla olevia Horzen minichapseja. Arvioin sopivaksi kooksi minulle M:n ja nettisivu kertoi kyseisen koon olevan tässä mallissa 39 cm pitkä, juuri sopiva (isossa osassa tuo mitta tuntuu olevan 41 cm, kun puhutaan M-L koosta). Köröttelin yhtenä päivänä Horzeen sovittamaan näitä vermeitä, joita pidin melkeinpä viimeisinä mahdollisuuksinani helpostihankittavien ja edullisten minichapsien luokassa. No, nehän olivat sopivat. Hauskaa toki oli se, että kokoani ei ollut liikkeessä mustana, vaan sovittamani kappaleet olivat ruskeat. Ruskeat eivät tokikaan käyneet laatuun, joten tallireissun jälkeen näpyttelin myyjän kehotuksesta itseni Horzen verkkokauppaan ja tilasin sitten ne toivomani mustat. Hieman erikoista palvelua, ehkäpä, sillä myyjä ei missään vaiheessa vinkannut, että ne voisi tilata myymälään. Helpomminhan tämä näin toki minulle kävi, mutta asiakaspalvelua työkseni vuosikaudet tehneenä tuntui oudolta, etten saanut tässä asiassa vaihtoehtoja.

Viime keskiviikkona hain vihdoin pakettini postista pääsin kokeilemaan uusia tukimia jalkoihini. Äheltäähän niiden kanssa toki sai, kun uutuuttaan eivät ole vielä yhtään päässeet venähtämään, mutta pienen taistelun jälkeen sain ne jalkaani ja olin oikein tyytyväinen niiden ulkonäköön. Nyt olen muutamaan otteeseen niillä ratsastellut ja vasen meneekin jo kiinni ihan näppärästi. Oikeaa venyttelen suosiolla vielä hetken hissukseen. Oikein mukavilta ovat tuntuneet, joskin nyt kenkäni näyttävät auttamattoman vanhoilta ja likaisilta aina.

Uudet pökät, uudet chapsit, uusi hevonen? No ei sentään, tämä on se lainattu.

Seuraavaksi hankintalistalla alkaisi olla uudet kumisaappaat, sillä ne, joilla ratsasteluakin aloittelin, alkavat olla jo melko kärsineet, joitakin viiltoja ovat saaneet kärkiinsä ja pohjat tuntuvat hieman turhan liukkailta kulumisen vuoksi. Ne ovat myös aina olleet koipiini hieman liian isot, sillä äiti osti ne aikanaan meikätytön ollessa vielä ala-asteella ja niissä on edelleen kasvunvaraa yhden kokonaisen numeron verran. Tallilla märissä hommissa ne menevät vielä ihan hyvin, mutta oikean kokoiset voisivat olla näppärämmät.

Lainaratsusta ja viikonlopun muista kuulumisista lisää myöhemmin.

Kärryt unohtui!

Pollen kävelytys kentällä käy ajan myötä hieman tylsäksi. Näinpä tänä viikonloppuna ollaan tämä homma hoidettu alta pois puolituntisilla maastoretkillä ohjasajovermeiden kera. Lauantaina mukana oli myös Juho ja ikuisti meitä ihan olan takaa (jopa kirjaimellisesti). Kieltämättä oli kiva saada muistoja tästä kauniista ja lämpimästä syyspäivästä, kun pian kelit tulee olemaan jotakin aivan muuta. Tänään sunnuntaina tein saman retken, mutta toisinpäin ja ilman kuvaajaa. Sää sentään oli pysynyt ihan vastaavanlaisena! Pidemmittä puheitta lauantain kuvasatoon.

Se näyttää niin vauvalta tässä!

Nainen kadoksissa!

Vessi kyntää?

Tykkään tän kuvan fiiliksestä. Vielä kivempi se olis, jos mun pää näkyis!

Tyyppi katseli meidän menoa ehkä hieman kummissaan...

Torstain tunti Tirpalla

Ollaan me jotain tehty!

Vessin viettäessä sairaslomaa ratsastin eilisen tuntini Tirpalla.
Tunnilla ongelmiksi koituivat jälleen tutut asiat, mun rauhattomat koivet ja vielä niitäkin rauhattomammat kädet. Se, että yritän pitää kroppani rentona onkin nyt muuttunut käsien armottomaksi heilutteluksi. Nice.... NOT! Joskus tuntuu, etten mä opi tätä ikinä!

Sen pidemmin sepustamatta pitkän videon pariin. Noin 2.25 kohdilta eteenpäin laukkaräpellystä. Jee, olen tainnut hissukseen voittaa laukkapelkoni! Ei haitannut edes yhden väärän laukan nostossa tapahtunut pikkupukki tai yksi pieni tasapainohäiriö vasemmassa kierroksessa. Laukattiinkin loppujen lopuksi melko paljon ja aloin päästä hissukseen hommasta vähän jo jyvällekin. Jätin tarkoituksella hieman open ohjeita kuuluviin, pientä sensurointia tosin käyttäen. Oli kyllä hauskaa saada videota, oli eka toisella hevosella ottamani tunti, joka päätyi videolle.

Video!

Tunnin ehkä hämmentävin asia oli ennen laukannostoja käteen nappaamani raippa. En ole tottunut ratsastamaan raipan kanssa ja vaikken sitä tunnilla käyttänytkään, olin välillä sen kanssa hieman pulassa. Kentällä oli meidän lisäksi yksi hurjasteleva ratsukko ja poniratsukko, jota eritoten piti väistellä. Jännitin laukkaa siksikin, kun jo verkkavaiheessa tuntui, että väistämissäännöt olivat kokoonpanoltamme hieman hukassa. Oma ratsuni oli myös kaverini ratsua hieman reippaampi laukkaaja ja koska toisten ratsukoiden tiet olivat hieman epäselviä minulle välillä, huutelin aika-ajoin, kummalta puolelta olen tulossa ohi. Onneksi törmäyksiltä vältyttiin, vaikka välillä kasaannuimme koko neljän ratsukon sakki samalle reunalle kenttää.

Tunnin jälkeen hoidettiin tuntihevoset karsinoihinsa ja sitten oli Vessin vuoro päästä harjailtavaksi. Kun se oli putsattu, napattiin se hetkeksi taluteltavaksi kentälle ja käynti sillä sujuikin ihan normaaliin malliin. Lopuksi hieroskelin tammaan Arnikaa ja vein sen iltaheinilleen karsinaansa.

Käpälämurheita

Lomavarpaat Hangossa 25.8.

Kuluneeseen viikkoon on sisältynyt monenmoisia, sekaviakin tunteita. Palasin tosiaan maanantaina töihin kolmen viikon kesälomalta. Sitä ennen olin kolme viikkoa osa-aikaisella sairaspäivärahalla eli tein vajaata päivää, tarkoituksena antaa kädelleni kevyt lasku takaisin töihin. Tätä ennen nimittäin vietin kaksi viikkoa sairaslomalla vasemmassa kädessäni todetun jännetulehdukseni vuoksi.

Palasin pitkän kevyemmän jakson jälkeen töihin oikeastaan ihan hyvällä mielellä. Vaikka lomani kaksi ensimmäistä viikkoa menikin hieman penkin alle autottomuuden vuoksi, sain kuitenkin nukkua pitkään ja olla rauhassa kotosalla monena päivänä. Pidän työviikkojen mukanaan tuomasta rytmistä ja kieltämättä vapaampi oleilu on hieman haitaksi jo verensokereillenikin. Siispä ahkerana tyttönä kaivoin maanantaiaamuna fillarin romuni pyörätelineestä ja kipaisin töihin.

Murheet alkoivat kuitenkin jo oikeastaan tiistaina. Lomani aikana tein monenmoista hommaa rasittaakseni kättäni sopivasti. Mikään vapaa-ajan puuhani ei kuitenkaan rasita kättä samalla lailla kuin työni. Viime viikolla lappasin paskaa karsinoista muutamana päivänä ja tein muutakin juoksevaa tallihommaa, noin esimerkkinä. Näistä puuhista mikään ei tuntunut juuri missään, vaikkei esimerkiksi karsinoiden siivous olekaan kropalleni ihan sitä tutuinta puuhaa. Sen sijaan töissä tunsin jo tiistaina oloni hieman epämukavaksi. Illalla kättäni särkikin jonkin verran. Ongelma ei tunnu pelkästään kipeän peukalon suunnalla, vaan lihakset olivat keskiviikkona jossain määrin kipeät melkein hauikseen asti!

Olin toki arvannut, että käteni kipeytyy ainakin alkuun töissä jälleen. Tässä vaiheessa oloni alkoi kuitenkin muuttua hieman epätoivoiseksi. Entä, jos en pysty jatkamaan nykyisessä työssäni laisinkaan? Rasitusvammat tuppaavat uusimaan helposti ja vaikka jatko voisikin olla parempi, en silti haluaisi murehtia mahdollisista rannekivuista. Surullista työni kannalta on myös se, ettei muu tekeminen tosiaan tunnu olevan juurikaan hallaksi kädelle. Toisaalta tietenkin hyvä, sillä jos pitäisi valita tietyn työn tai vapaa-ajan puuhien väliltä, tuskin tohtisin luopua harrastuksistani.

Eilen luppoajalla mietinkin, mitä jatkossa tästä kaikesta seuraa. Mikäli en sovellu enää nykyiseen työhöni, onko työpaikallani muita tehtäviä, joihin minut voidaan sijoittaa? Ovatko ne tehtävät sellaisia, mitä haluan tehdä? Jos eivät ole, miten jaksan, jos en löydä piakkoin uutta työtä? Uskallanko irtisanoutua nykyisessä taloustilanteessa vai yritänkö sietää mahdollisesti työtä, jossa en viihdy ollenkaan? Iso ongelma on se, että pidän nykyisestä työstäni sen mukanaan tuomine etuineen. Edellinen työni tässä samaisessa paikassa sen sijaan ei saa mielessäni aikaan muuta kuin korkeintaan kauhukuvia ja painajaisia, enkä todellakaan ole valmis siihen palaamaan. Jos on pakko, sen teen, mutta ajatus ei todellakaan houkuttele.

Haluaisin tehdä työkseni jotain sellaista, jossa voin organisoida ja toteuttaa asioita. En halua ihan pelkästään istua toimistopöydän takana, en todellakaan pelkästään puhua puhelimessa enkä olla liian suuressa vastuussa yrityksen tuloksesta tai muusta vastaavasta. Sopiva määrä vastuuta on jees, mutta liian iso määrä aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Huomasin tämän kokeillessani asuntomyyjän työtä. Pelkäksi myyjäksi minusta ei ole.  Olen myös miettinyt (aikuis)opiskelun mahdollisuutta ja löysinkin ainakin yhden koulutusalan, joka oikeasti voisi kiinnostaa. En halua vielä ajatuksiani sen tarkemmin valottaa, mutta kerrottakoon kuitenkin, että bongaamallani alalla nämä edellä mainitut yleensä toteutuvat ja itse asiassa kyseiset opinnot liippaisivat hieman aiempia opintojanikin. Olen aiemmin kouluttautunut matkailupalvelujen tuottajaksi ja olen myös media-assistentti.

Vaikka käteni on ollutkin kipeä, mitenkään sietämätön ei oloni ole fyysisesti ollut. Henkisesti olo on kuitenkin ollut ajoittain kuin jyrän alle jääneellä, kun olen miettinyt tulevaisuutta. Varmasti asiat ratkeavat ja vielä ihan parhain päin. Kunhan vaan jaksaisin selväjärkisenä sinne saakka!

Nyt ei ole kaikki ihan niinkuin pitäisi...

Maanantaina Vessillä oli mennyt ihan kivasti vuokraajan kanssa, mutta eilen tiistaina tallilla käydessäni huomasin, ettei kaikki ole ihan normaalilla mallillaan.

Tunsin oloni hieman ehkä heikkovointiseksi, joten päätin juoksuttaa tamman. Ensin varustin sen irtojuoksutusta varten, mutta moinen touhu ei oikein ottanut sujuakseen. Vessiä kiinnosti lähinnä vaan kaikki kentän reunan ruohontupsut, en saanut sitä ajettua liikkeelle kunnolla, vaikka huidoin raippa kädessäkin menemään kuin mielipuolinen. Se ei myöskään reagoinut ääniapuihin juurikaan. Tämä vaikutti hieman epänormaalilta käytökseltä, ei ollenkaan vessimäistä olla juoksematta, kun siihen annetaan mahdollisuus!

Halusin todellakin, että se päästelee hieman ylimääräisiä höyryjään, joten roudasin sen takaisin talliin ja puin päälle juoksutusvermeet. Tuumasin, että vaikkei se irtona liiku, se liikkuu kyllä, kunhan saadaan kuolaimet suuhun ja työmoodi päälle. Asenne työntekoon muuttuikin ihan kertaheitolla, kun mahdollisuus ruohon maisteluun vietiin. Luulen, että into syömiseen johtui osin siitä, että hepat ovat nyt olleet märempien päivien aikaan jo tarhoissa, koska laitumet tulevat helposti liian liukkaiksi. Tarhoissa ei ruohotupsuja paljon näy, joten houkutus sellaisten popsimiseen taisi olla melko suuri.

Hetken pollea kentällä pyöriteltyäni havaitsin ongelman. Tamma ei vaikuttanut halukkaalta ravaamaan, oikeastaan kumpaankaan suuntaan. Hetkeä aiemmin vapaana se oli jolkotellut ihan normaalin näköisesti, mutta nyt tarjosi ensiksi melko hankalan näköistä tököttävää peitsiä eikä oikeaan kierrokseen meinannut siirtyä raviin ollenkaan. Koska en ollut ihan varma, oliko ongelmana työmotivaatio vai jokin muu, nappasin käteen vielä juoksutusraipan pyyntöä tehostamaan. Kyllähän se ravasi, mutta hieman hankalalta meno näytti. Otettiin sitten hetki loppukäyntejä kentällä ja käväistiin vielä maastoon vievällä tiellä hieman tallustelemassa lopuksi.

Tarkoituksemme oli osallistua torstaina tunnille, mutta koska Vessi vaikutti jo eilen hieman kehnolta, päätin etten sen selkään ole kapuamassa vaan otan alleni tunnille toisen pollen. Tänään tallille mennessäni oli tarkoitus katsoa, miltä hevonen vaikuttaa. Alan epäillä, että se on säheltänyt laitumella ja joko kaatunut tai sitten piehtaroidessaan tölvässyt itsensä johonkin. Tunnustelin pollea ja erityisesti vasemmalta puoleltaan se reagoi, kun painoin jostakin pakaralihaksen tietämiltä. En tiedä, kuvittelinko vain, mutta mielestäni alue tuntui hieman erilaiselta kuin oikealla puolella ja myös erilaiselta kuin mitä yleensä.

Koska kevyt liikunta tekee hyvää melkein vammassa kuin vammassa, taluttelin tammaa tänään hetken kentällä käynnissä. Sen jälkeen vein sen takaisin talliin ja hieroin sen lanneselän ja lautasten alueelle Arnikaa. En tiedä, onko siitä varsinaisesti mitään apua, mutta tuskinpa ainakaan haittaa. Hevonen ainakin näytti tykkäävän.
Nyt heppa on hetken kävelykuurilla ja katsotaan, miten tilanne etenee. Huomenna osallistun tosiaan tunnille toisella hepolla, mutta sen jälkeen ehdin talutella ja hieraista hieman Vessiäkin, joten saa sekin sitten kaipaamaansa huomiota.

Tänään hieroessa Vessi oli vallan mainio. Ensin se hieman ihmetteli touhujani, mutta sitten alkoi lepuuttaa hierottavan puolen takajalkaa huulen samalla hieman väpättäessä. Aloitin oikealta puolelta ja kun siirryin vasemmalle, polle vaihtoi lepuutettavaa jalkaa ja alkoi jo miltei nuokkua. Lopetettuani puuhan unohduin hetkeksi hevoseni pään viereen tsekkaamaan puhelimeeni tullutta viestiä ja tyyppi alkoi räpelöidä huulillaan hupparini huppua. Taisi haluta helliä vastapalvelukseksi, söpöliini!

Megasäkäeläimen varustelua ja töihin paluuta

Torstaina Vessi piti vapaapäivän.

Perjantaina käväisin tallilla ja tarkastelin satulaamme melkeinpä suurennuslasin kanssa. Ratsastin ilman huopaa ja karvaa, sitten taas karvan kanssa. Tamma liikkui paremmin pelkkä satula selässään, vaikkakin satula painoikin selkeästi liian lähelle säkää. Päättelin, että karva hankaloitti sen liikkumista jonkin verran, sillä kompastellessaan pelkkä satula selässään se vaikutti saavan jalat ketterämmin alleen. Tallinpitäjän kanssa tunnusteltiin satulaa vielä yhteistuumin ratsastuksen jälkeen ja todettiin, että kyllä se mokoma vain toppauksen tarpeessa on. Penkki saikin lauantaina kyydin hänen mukanaan Ypäjälle, jossa se topataan uudelleen ja tsekataan erityisesti, että säkätilassa piisaa täytettä. Penkkihän topattiin vuosi sitten keväällä sen jälkeen, kun sen ostin. Tähän toppaukseen en myöhemmin ollut täysin tyytyväinen ja mielessä olikin, että satula pitäisi laittaa jossain vaiheessa kuntoon. Se aika oli nyt.

Toppauksen ajaksi sain käyttöömme lainasatulan tallin toiselta hevoselta. Kuka muistaa koulusatulan, jonka päällä istuen osallistuin muutama viikko sitten koulukisoihin? Jep, kannatti tehdä siihen tuttavuutta silloin, sillä kyseinen satula on käytössä Vessillä nyt parin viikon ajan. Täysin sopiva ei ole sekään, aavistuksen verran liian leveä, mutta ehdottomasti paremmin säkätilaa omaava. Kieffereitä molemmat. Selkeästi hyvä merkki meidän megasäkäeläimelle.

Lauantaina tyyppasin lainasatulan selästä käsin. Nappasin mukaan kamerankin videota kuvaamaan, mutta harmi kyllä tallennus loppui jo ekojen ravien aikana.
Vessi ihmetteli alkuun uutta satulaa ja raviin siirtymisissä se tuntui melkein säikähtävän pohkeitani. Satula tuntui varsin kivalta istua, mutten ollut siinä vielä ihan kotonani ja näyttää siltä, että istun koulusatulassa kuin se olisi yleispenkki. Olen kuitenkin tyytyväinen, että käytössämme on varasatula toppauksen ajan. Ratsastuksen jälkeen hieroin hieman pollea kevyesti Arnikan kera, tuskinpa siitä haittaakaan on.

Sunnuntaina jätin talleilun väliin, sillä oloni oli hieman nuhainen ja väsynyt.

Tänään maanantaina palasin kesälomaltani töihin. Totuttelemista on tässäkin arkirytmissä jälleen ja pelkään hieman käteni kuntoutumisen puolesta. Toivotaan kuitenkin, että kaikki menee hyvin jatkossa. Hieman tavallaan harmittaa kesän loppuminen ja arkeen palaaminen, koska se merkitsee varsin pian sitä, että valoisalla säällä ratsastamisesta on turha haaveillakaan paitsi viikonloppuisin. Olen kyllä aikeissa tiedustella mahdollisuutta pieneen järjestelyyn töissä, jotta saisin yhtenä päivänä viikossa talvenkin ajan niin halutessani käväistä selässä valoisaan aikaan. Saa nähdä, onnistuuko tuo, sitten kun sen ehdin puheeksi töissä ottaa.

Tänään oli vuokraajan päivä ja ajelenkin todennäköisesti huomenna rakasta tammaa jälleen moikkailemaan. Loppuviikon ohjelmassa olisi lisää satulaan tutustumista, mahdollisesti juoksutusta ja torstaina ratsastustunti, jota odotan hieman sekavin fiiliksin.