Hierontaa ja hömppäenergiaa

Tiistaina vihdoin vihdoin VIHDOIN oli Vessin hieronta. Tallillamme käy yhtä toista hevosta hieromassa mukavanoloinen hierojanainen ja sovimme alunperin treffit jo joulukuun alkuun. Vessi loukkasi jalkansa pari päivää ennen suunniteltu hierontatapahtumaa ja silloin ajan peruminen luonnollisesti oli viisain ratkaisu. Oma sairastelukierteenikään ei tehnyt ajan varaamisesta kovin helppoa, mutta helmikuussa päätin, että ihan sama pääsenkö itse edes paikalle, hevonen hierotaan.

Vessillä on aiemmin käynyt muutama hieroja, joten ihan uusi juttu tämä ei ollut. Ensimmäinen jäi matkastamme muuttaessamme Vihtiin (=liian kauas) ja toinen lopetti jokusen käyntikerran jälkeen, koska elämäntilanne ei sallinut hänellä hierontakeikkoja enää hetkeen. Itse olin välillä aina painellut heppaa eri puolilta, mutta kaipasin siihen hieman teknistä opastusta, jotta homma hoituisi tehokkaasti, enkä satuttaisi touhussa omia käsiäni kovin pahasti.

Lähdin töistä tuntia normaalia aiemmin ehtiäkseni paikalle sovittuun aikaan. Siellä se tammuli odottelikin jo käytävällä, kenties hieman ihmeissään kun tallikaverini oli hakenut sen tarhasta minun tai "heinätädin" sijaan. Hyppäsin pikaisesti tallivaatteisiin (ai miten niin villakangastakki ja kiilakorkokengät eivät sellaisia ole?) ja näytinkin kuulemma jo hevosenomistajalta tämän muodonmuutoksen jälkeen. 

Nappasin skannaten hierojan jättämän dokumentin, niin onpahan sähköisessä muodossa tallessakin jossakin. Onnistun ihan varmana kadottamaan sen paperisen kappaleen vielä johonkin, olisi niin mun tyylistä!
Heppa oli itseasiassa jumissa vähemmän kuin mitä odotin. Vuorohetkinä se näytti nauttivan hieronnasta suhteellisen paljon ja rentoutui ihan silminnähden ja hetken päästä taas hieman jännittyi. Mutta ihmekös tuo, samanlaiset fiilikset itsellä on usein hieronnan jälkeen. Tarkoitus olisi ottaa tämä jatkossa aika-ajoin tavaksi. Kuten hierojakin kirjoitti; "valmennusohjelman mukainen eteneminen hevosen kuntoutuksessa ja kehittämisessä" eli rauhassa edetään vailla sen suurempaa hoppua.

Keskiviikkona kävin tallilla palloilemassa sen verran, että tamma sai hieman tallusteltua kevyesti. Olin melko ylpeä itsestäni, että sain lähdettyä, sillä töistä kotiin päästyäni kärsin hieman alhaisesta verensokerista ja mieli oli apea ja olo todella väsynyt. Hieman ruokaa tankattuani virtaa kuitenkin riitti taas!

Alkuun Vessi tuntui varsin letkeältä, mutta pian huomasin olleeni osin väärässä. Metsän puoleisella pitkällä sivulla vasempaan kierrokseen se säikähti jotain ja säntäsi ravaten pakoon. Olin ilahtunut omasta reaktiostani, automaattisesti nojasin taaksepäin ja säntääjäkin rauhoittui. Jonkin ajan päästä oikeaan kierrokseen mennessä se jäi toljottamaan toisessa samaisen päädyn kulmassa jotain. Korvat höröllä se puhisi ja joku sitä jännitti huomattavasti sillä vaikka annoin sen hetken vain katsella, se ei suostunut menemään eteenpäin vaan harppoi vaan taakse. Hyppäsin sitten alas selästä ja taluttelin muutaman rundin hurjan kulman luo ja sitä katsomaan. Ärsytti kyllä nousta sen jälkeen satulaan. Kentälle on nimittäin tullut kevät...

Tiistaina en käynyt kentän kuntoa tsekkaamassakaan, mutta viikonloppuna käydessäni se oli vielä osin lumen peitossa. No, eipä ole enää! Sen sijaan kenttä on oikeastaan joka puolelta märkä, hiekka upottaa ja tuntuu raskaalta jalkojen alla ja jokapuolella on lätäköitä. Hepan säheltäessä mietinkin jo, että kuinka monen sekunnin päästä vaatteet kastuu. On kiva, että kevät tulee ja lumet sulaa, mutta tiedän että tuollaisenaan kenttä on varsin raskas liikkua (kokeilin muuten itekin ja voitte kuvitella myös miltä satula näytti sen jälkeen).

Harmi kyllä jouduin perumaan perjantaille varatun tunnin. Istuminen on tehnyt niin kipeää tämän päivää, etten ole voinut olla oikein suorassakaan. Ei tässä mitään sen vakavampaa, mun kropalla on vaan inhottava taipumus keksiä kaikkea pientä säännöllistä kiusaa, joka onneksi menee parissa päivässä ohi. En viitsi lähteä tuhlaamaan aikaa, rahaa tai hermoja tässä kondiksessa. Noh, ensi viikolla siltä osin uusi yritys. Ehkäpä kenttäkin on hieman kuivempi silloin, toivotaan!

Kohti lätäköitä - ja niiden yli!

Sain edelliseen postaukseeni liittyen mukavan pikkuvinkin ja täytyykin kokeilla niitä, kun seuraavaksi selkään pääsen. Tuo päivä koittanee tiistaina. 

Täytyy myöntää, että tällä hetkellä tunnen itseni hieman idiootiksi ja kömpelöksi, mutta moiseen tunteeseen tuskin auttaa mikään muu kuin treeni, treeni ja treeni. Pitäisi keskittyä enemmän siihen, mitä tekee ja saada joku ikuistamaan ja neuvomaan sinne kentän laidalle. Kunpa vaan ehtisin useammin tallille valoisaan aikaan, se helpottaisi niin paljon!

Olen kuullut kommentteja, joiden mukaan ei pitäisi omaa hevosta hankkia ennenkuin on tietyntasoinen ratsastaja tai osaa sitä, tätä ja mieluusti totakin hevosen hoidosta. Olen myös huomannut, että vuokrahevosta etsivät esittelevät usein itsensä hoitomerkkien ja kisatulosten kautta, eivät niinkään mukavina ja luotettavina ihmisinä. Tämä ihmetyttää minua suuresti. Kyllähän isompi merkitys on maalaisjärjellä ja tilannetajulla kuin sillä, onko raahautunut tiettyihin kisoihin merkkejä saamaan, eikö?
Toivon, että minulla olisi aikanaan ollut mahdollisuus samaan; opetella ratsastusta pienestä pitäen ratsastuskoululla, tarkassa ohjauksessa ja maksavana asiakkaana. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Ratsastustaitojeni (puutteen) tulisi kuitenkin häiritä ensisijaisesti vain ihan minua itseäni. Silti tuntuu, että olen puolustuskannalla. Ehkä se johtuu raadollisesta nettimaailmasta. Kuka tahansa voi päätyä nettiraadin arvosteltavaksi, ratsasti hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Harrastamisen pitäisi kuitenkin olla kivaa ja stressitöntä, tasosta riippumatta. Vai onko joku eri mieltä?

 

Tänään kävin kahden ratsastelukaverin kanssa vähän päälle tunnin maastolenkillä. Alku olikin varsin vauhdikasta. Vessi kulki alkumatkasta jonon viimeisenä ja ennen kuin päästiin edes kunnolla metsäteille, se säikähti jotain. Edellämme kulki muuan tamma, joka näkee pieniä vihreitä miehiä paikassa jos toisessakin. Vessin säikähdettyä sekin tietenkin säikähti ja ryntäsi kaverinsa kanssa vähän matkaa ravissa. Vessi tietenkin hermostui, että kaverit jättää sen ja rynni perään. Tammalle ei ole niin merkitystä, missä kohtaa heppapossujunaa se menee, mutta jos kaverit etenevät liian pitkälle, tulee hoppu ottaa ne kiinni.

Toinen vastaavanhenkinen tilanne koettiin, kun ylitettiin muuan iso lätäkkö. Vessi oli kyllä ensin kävelemässä siitä yli, mutta kun edellä kulkenut päätti hypätä, kun lätäkön pohja upotti, hyppäsi Vessikin. Hetken siinä emäntä käväisi kaulalla, mutta kyydissä pysyttiin. Jossain kohtaa mietin, että tämä taitaa olla se lenkki, jolloin mä tulen selästä alas ei-niin-omaehtoisesti, mutta toisin kävi.
Olisikin ollut hauska pudota, sillä metsätiet olivat kohtalaisen kosteita, lätäköitä oli siellä täällä ja niitä pujotellessa tuli jumppaa jos jonkinlaista.

 

Tähän loppuun pieni videopätkä eiliseltä, kun hieman sienellä pyyhkäisin Vessin jalkoja lenkin jälkeen. Videolla näkyy tamman mainio, utelias tapa tutkailla mun käsiä erilaisissa hoitotoimenpiteissä. Kuten videolla kuvaajallekin mainitsen, se on tosiaan hieman turhan tottunut siihen, että mun käsistä tulee herkkuja. Hamuilee turvallaan koko ajan, hassu söpöliini!

Jäi tuossa aiemmin mainitsematta, että Vessille on vihdoin bookattu hierojakäyntikin! Ensi kuun alussa hierotaan pollea kuntoon ja emäntäkin opettelee hieman sitä taitoa lisää. Jos saataisiin selkä parempaan kuntoon tammallakin :)

Jännät paikat

Tänään se sitten selvisi, leikkausaikatauluni. Soittelin sairaalaan hieman kysyäkseni, mitä jonoon kuuluu ja antoivatkin sitten ajan samantien! 2,5 viikkoa on siihen aikaa nyt sitten tältä seisomalta katsottuna. Aikaisempikin aika olis löytynyt, mutta se olis ollut ehkä jo hieman liian pian. Tavallaan olo on tosi helpottunut, mutta tavallaan jännittää myös ihan mielettömästi. En laisinkaan tiedä, kauanko ratsastustaukoa tulee sitten olemaan. Pari viikkoa operoinnista kuulemma yleensä seuraa sairaslomaa, kenties pidempäänkin ellei haava ota parantuakseen. Sen jälkeen kuulemma hieman oman voinnin mukaan voi alkaa tekemään normaalielämän asioita, kuulemma myös ratsastamaan. Pahoin vaan pelkään, että mun akuankkamaisella tuurillani tauko tulee olemaan selkeästi pidempi, mutta pidetään peukkuja, ettei kovin paljoa.
Ehdin tässä jo järjestellä työaikataulut, joten siltä osin oon valmis veitsen alle vaikkapa heti. Onneksi Vessillä on liikuttajat ja täysihoitotallipaikka, joten sen elämä jatkuu normaalisti vaikka emäntä onkin puolikuntoinen.

Pollen tuoreita kuulumisia kerrottakoon sen verran, että eilen sitä "rääkkäämässä" oli hevoshieroja. Viimeeksi hieroja kävi keväällä ennen puhkurioireiden saapumista, mutta sitten hieronnat jäivät pollen sairasloman ja laidunkauden alkamisen vuoksi. Ajattelin kuitenkin, että heppaa voisi hieroskella välillä paremmalle mallille nyt taas, kun homma on saatu käynnistettyä uudestaan. Monta jumissa olevaa paikkaa tammasta löytyi, mutta kuten hierojakin totesi, niin toisaaltahan se on hyvä, että on jotakin mikä on jumissa. Sillon kun näkyy, että jotain on joskus tehtykin. Tottahan se tuokin on. 

Tasapuolisuuden vuoksi mulla itsellänikin oli tänään sitten hierojakäynti. En tiedä kumpi mahtoi tykätä omasta hoidostaan vähemmän. Hemmottelu siitä kyllä oli kaukana!