Viikko kahdeksan, ei mitään uutta auringon alla

Pari viime viikkoa on heppailun osalta kulunut melko rauhallisissa tunnelmissa.
Hiihtolomaviikolla (joka tosin meikäläisellä oli normaalisti töitä) käväsin tiistaina tukkahepalla tunnilla, mutta muuten olen pysytellyt Vessin lähettyvillä. Palataanpa siis ensiksi viime viikon tunnelmiin.

Keskiviikkona tehtiin iltapäivän maastoreissu, jonka aikana koettiin hieman sydämentykytyksiäkin. Vessi on viime aikoina ohitellut kärryttelijät varsin rauhaisasti ja nytkin näytti, että puuha sujuisi vanhaan tuttuun malliin. Ekat vastaantulevat kärryt kohdattiin rauhassa, joskin niitä vetänyttä nuorta suokkia itseään hieman jännitti. Kuski oli hypännyt penkiltä pois talutellakseen pollepolon ohi haukkuvan koiran ja hurjien vastaantulijoiden. Meidän kohdalta ohi päästyään polle rykäsikin raviin, mutta Vessiä moinen touhu ei pahemmin hetkauttanut. Tehtiin peruslenkki, mutta tällä kertaa "väärinpäin", joten tammalla piisasi katseltavaa ja ihmeteltävää, kun maisemat tietenkin olivat erilaiset kuin yleensä. Siinäkin olisi ollut sille aktiviteettia ihan tarpeeksi, mutta yllättäen mutkan takaa tuli kärryineen vastaan suokki nro 2. Tämä ohitus ei sujunutkaan ihan oppikirjojen mukaan. Vessi veti kivat pikku pultit ja eteni sen jälkeen kylki edellä sivuttain tiellä puuskuttaen ja pomppien. En ole ihan varma, tekikö se myös pienenpienen pukin vai loikkiko muuten vaan menemään, mutta onneksi rauhoittui ennenkuin vastaan ehti yhtään autoa. Moisen pomppimisen jälkeen mainitsinkin ääneen naureskellen, että olispa hauskaa, jos näiden loikkien kera isossa, jäisessä alamäessä tulisi vielä kärryt vastaan. Pitäisi varoa, mitä toivoo, sillä suokki nro 1 se sieltä sitten jolkotteli tällä kertaa ravilla vastaan. Onneksi Vessi otti tämän kohtaamisen ihan iisisti, sillä oltaisiin varmaankin oltu muuten kumossa jossakin ojassa, sen verta liukasta oli.

Lauantaina palloilin kentällä ja pikkuapuri napsi hieman kuvia, joita liitin tämän päivityksen kuvitukseksikin. Kenttä ei ole ollut vieläkään ihan edustuskuntoinen, mutta treenailtiin hieman muunmuassa pysähdyksiä ja pohkeenväistöä. Melko ankeaa, mutta näillä on nyt mentävä paremman puutteessa. Päätin, etten tänä keväänä enää ala investoida maneesikäynteihin, mutta ensi talvena sinne on kyllä suunnattava pikemmin, jos kelit eivät anna kunnon ratsastukseen omalla kentällä myöden. En oikeasti muista, koska olisin viimeeksi saanut kunnolla ravailua Vessillä ja se on iso surku.

Lopuksi pikkuapuri sai vielä tallustella Vessin selästä käsin loppukäynnit. Tammuli seurasi emäntää pitkin kenttää kuin hai laivaa ja sekös pikkukuskia nauratti.

Hevosmaailma 1/2014

Jo jonkin aikaa minulla on ollut salaisuus, josta tiesivät vain harvat ja valitut. Muuan tammikuisena iltana annoin Lämminveristen ystävät ry:n nimissä haastattelun, joka päätyi tänään ilmestyneeseen Hevosmaailma-lehteen.

Juttua varten pyysin myös lämppäriharrastajilta kuvia. Kivoja otoksia tulikin sähköpostiini kohtalaisesti, mutta harmillisen monessa oli liian pieni resoluutio, jotta niistä olisi ollut lehdessä julkaistavaksi. Onneksi kuitenkin mukaan löytyi muutamia kuvia hevosharrastamisen eri osa-alueilta ja mekin Vessin kanssa näytään lehdessä jopa kolmessa kuvassa (josta kaksi tosin on samoja).

Itse juttua ja sen julkaisua jännitin hieman, sillä kukapa ei tietäisi, miten tunteita kuohahduttava aihe lämppärit ratsukäytössä onkaan. Onneksi sain pyynnöstäni jutun kuitenkin itselleni luettavaksi ennen lehden ilmestymistä ja tein siihen useita korjauksia. Ennen oikolukua juttu nimittäin vaikutti melkoisen paljon siltä, että haluamme estää lämpöisten "turhan" teurastuksen ja "pelastaa" niitä lopetukselta. Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa ja todellisuudessa ajattelen asiasta juurikin päinvastaisesti. Vaikka juttua korjattiinkin, jäin kuitenkin miettimään, minkälaisena se tulee painosta ulos. Tuli kuitenkin juuri sellaisena, kuin sen pitikin.

Jostain syystä toimittaja kuitenkin oli keksinyt sanoa, että hevoseni on ollut minun koulutuksessani jo useita vuosia. Tämä kommentti ei kuitenkaan ole minun suustani ja hieman ehkä siitä närkästyin, sillä en todellakaan tituleeraisi itseäni hevosen kouluttajaksi. No, kyseessä onneksi on kuitenkin melko pieni virhe muuten kivasti onnistuneessa jutussa.

Toivotaan, että tämä juttu antaa yhdistyksellemme lisää näkyvyyttä. Eikä toki tekisi pahaa, jos joku näkisi lämpöisiäkin hieman eri silmin!

Ticon uusi takki ja merkkipäivä

Viime viikonloppuna tallille ajellessani sain yllättäen soiton koiratarvikeliikkeessä satunnaisesti töitä tekevältä kaveriltani. Hän oli muisti minun puhuneen, että Tico olisi hieman lämpimämmän takin tarpeessa ja liikkeessä oli hyvässä tarjouksessa laadukkaita koirantakkeja. Ticolla on sadetakki, mutta hieman vilpoisemmille keleille se ei koirapapalle enää riitä. Vaikka sheltti onkin karvainen ja pohjavillallinen rotu, ei meidän ikäherralla aina enää ole kovin lämpimät oltavat. Huomasin viime talvenakin sen välillä hytisevän ulkona, joten lisävaatetus olisi viileämmille keleille tarpeen. Näinpä suuntasin tallin sijaan ensin koiravaateostoksille!



Kaupalle päästyäni ihastuin samantien tuollaiseen rusertavanharmaaseen takkiin, jossa sattui vielä olemaan karvakauluskin. Koska koirat eivät olleet mukanani, ostin takin sovittamatta ihan mututuntumalla. Mietin, josko siinä olisi lavoilla liikaa tilaa, kun Ticon rintakehä ei ole kovin syvä. Takki on kuitenkin ihan passeli. Pituuttakaan ei voisi olla enempää, sillä silloin takki ei istuisi muista kohdista niin hyvin. Kuvassa tosin näyttää hieman lyhyemmältä kuin mitä onkaan. Sadetakkimme jalkalenkkejä vihaan, kun ne jäävät housukarvoihin aina kiinni, mutta tässä takissapa sellaisia ei ollut laisinkaan ja siitä huolimatta se pysyy ulkoillessakin hyvin keskellä selkää. Mainio ostos ja vieläpä hyvään hintaan! Hevosellani ei edelleenkään ole Eskadronia, mutta nyt edes koirallani on!

Pappakoiralla on tänään hieman erityisempi päivä, sillä plakkariin tuli täydet 14 ikävuotta! Kovin paljon ei ikä tassua vielä paina, mutta pitkille lenkeille ei tästä hauvasta enää oikein ole ja kuulokin on hieman kehno. On hassua ajatella, miten pitkään Tico on mukana elämässäni ollut. Se on nähnyt kaikki kotini, useamman asuinkaupungin ja monenlaista menoa ja meininkiä. Toivotaan, että pappahauvalla on vielä rauhaisia vuosia jäljellä elämässään!

Jumissa.

Ehkä hevonenkin, mutta lähinnä minä itse. Istunta jumissa, koska oma selkä on jumissa. Hevosen kyydissä istuminen tuntuu siksikin ajoittain todella oudolta. Tasapaino, mitä se on? Ei ole näkynyt moista. Oma kehitys totaalisen jumissa, siinä sivussa hevosenkin. Aivotoiminta jumissa. Aikataulut melko jumissa, liian usein kiire jonnekin, vaikkei oikeasti kiire yhtään mihinkään. Henkisesti koko nainen melkoisen jumissa. Stressitaso hipoo satasta, rentous melko nollassa. Ajatukset pyörii ympyrää ja on... no, jumissa.

Ei kai kukaan sanonut, että elämä olisi helppoa? Onneksi silloin tällöin, heppaa halatessa ja sen kanssa puuhatessa mieli näkee myös ulos tästä pienen pienestä laatikosta. Ihmekös sitten tämän keskellä, että hepattomina päivinä kaipaan tuon hörisijän luo. Kun se tuuppii turvallaan tai kuolaa paidalle, ei voi olla muuta kuin kiitollinen sen seurasta. Vielä me täältä noustaan.

Meidän perhe ulkoilee!

Yllätyin iloisesti, kun tänään tallille lähtöä suunnitellessani Juho sanoi tulevansa mukaan kameran kera. Sain seuraa pienelle maastoreissulle ja mukaan otettiin myös Aava, jonka tiesin nauttivan metsäteillä kipittelystä sydämensä pohjasta. Olisin onnellinen, kun saisin sitä useamminkin mukaan tallille ja maastolenkeille, mutta koska en voi sitä itse taluttaa, kun ratsastan eikä kenenkään turvallisuus ole taattu, jos se on vapaana, täytyy tyytyä näihin yhteislenkkeihin silloin, kun saadaan joku jalkautunut hauvan narun päähän. Tänään oli kuitenkin juuri sellainen päivä ja pikkukoira pääsi koheltamaan!

Meidän "talouden" naiset samassa kuvassa. Tai no, Konna puuttuu, mutta se ei ulkoile talvisin :D

Kuten kuvistakin näkee, meininki tämänpäiväisellä tallustelulla oli varsin rento ja rauhaisa... paitsi Aavalla, joka välillä viiletti pitkin metsänreunia kova tohina päällä. Oli mukavaa päästä ulkoilemaan "koko perheen voimin", molempien rakkaiden neitieläinten kanssa! Tico oli suosiolla jätetty kotiin, sillä pappakoiran kunto ei välttämättä olisi riittänyt hepan tahdissa kävelemiseen, kun tien pohjakin oli hieman sohjoinen ja raskas. Tallin piha sitten puolestaan olikin miltei peilijäässä, vaikkakaan omaa kävelyä se ei pahemmin haitannut, kun oli tuo hokillinen kävelykeppi käsipuolessa. Toivotaan kuitenkin, että luvassa olisi joko lisää lämmintä tai sitten lisää lunta, että päästäisiin taas kentälle touhuamaan.

Reippailua suojasäässä

Viime päivinä talleillessa ei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista tai erityistä. Perjantaina iltasella kävin tallilla ja ratsastelin pollella tovin. Käynnissä se oli ihan kivasti kuulolla ja tuntui rennolta, mutta siirtyessämme raviin muuttui ääni kyllä tammahevoisen kellossa. Koska kentällä oli muitakin, en voinut päästää sitä juoksemaan irtona, vaikka olisin halunnut. Niinpä puin sille juoksutuskamppeet, vaihdoin toiset kuolaimet ja mentiin valtaamaan yksi kolkka kentästä pieneen juoksutusrupeamaan. Virroistaan huolimatta tamma oli varsin hyvin kuulolla, vaikkakin olisi tarjonnut ravia ja laukkaakin ihan olan takaa. Annoin sen juosta hetken, kunnes meno alkoi muuttua rennommaksi ja sitten hissukseen siirryttiin loppukäynteihin viereiselle hiekkatielle. Pidempäänkin se olisi varmasti jaksanut juosta, mutten katsonut sitä viisaaksi, kun liikutus on viime aikoina ollut niin mielettömän kevyttä näiden surkeiden kelien vuoksi. Lisäillään menoa pikkuhiljaa.

Lauantaina käväistiin tallilla yhtäaikaa Vessin vuokraajan kanssa. Hän ratsasteli pollella ensin tovin ja neitiheppa vaikutti ravissa melko reippaalta. Käväisin sitten itse selässä ja tuumasin, että virtaa on vieläkin sen verran paljon, että on mielekkäintä päästää tamma hetkeksi irtona kentälle, kun se kerrankin on mahdollista. Tuntilaiset olivat tulossa hetken kuluttua, mutta tiesin saavani tamman kiinni suht helposti ja ajateltiin käyttää tuo pieni aika ennen muiden saapumista hyödyksi höyryjen päästelemiseen. Vessiä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Vaikkakaan se ei ollut enää ihan täysissä virroissa eilisen juoksutuksen jäljiltä, se lähti kuitenkin juosta jolkottelemaan samantien. Se laukkasi paljon, mutta varsin rauhalliseen tahtiin. Pohjakin tuntui tälle touhulle ihan passelilta, joten en suotta alkanut sen menoa himmailla.

Lopuksi heitettiin satula vielä takaisin selkään ja ratsasteltiin rennosti hetken aikaa. Vessi malttoikin hieman paremmin olla kuulolla. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tällä erää jatkan kuolainkokeiluja. Perjantain juoksutuksen jäljiltä päätin käyttää noita meidän normaaleja kolmipaloja (näkyvät kuvissakin), mutta tällä kertaa en tykännyt niistä. Hevosen jarrut olivat vähän hukassa, toisten kuolainten kanssa se pysähtyi varsin kevyestä pidätteestä, kun nyt viesti ei meinannut millään mennä perille. Taitaisi neiti kaivata hieman nopeammin vaikuttavaa kuolainta, joten täytyy tutkiskella vaihtoehtoja.

Toivon kovasti, että kenttä sallisi ravailun ja vapaana juoksuttelun nyt hieman viime viikkoja paremmin. Huonolta tosin näyttää sen suhteen, sillä kelit on olleet nyt nollassa ja illalla koirien kanssa ulkoillessani meinasin kaatua kolmesti liukastellessani jäisillä kävelyteillä. Pian tätä vauhtia on varmaan kentälläkin taas peilijäätä. Täytynee alkaa selvitellä niitä maneesiasioita hissukseen...

Lunta, lunta, vihdoin lunta!

Loppuviikosta viimein sateli ihan kohtalaisesti lunta ja tienoo oli kertaheitolla talvisen näköinen. Olin riemuissani, viimeinkin päästäisiin ihan oikeasti hommiin kentälle! Sitäpaitsi lumi valaisi maisemaa niin paljon, että lauantai-illan koiralenkillä oli vaikea muistaa mitä kello oikeasti on. Tuntui, että oli melkein päivä, vaikka kello oli oikeasti jo iltakahdeksan verran. Huikeaa!

Olin suunnitellut sunnuntaina juoksuttavani kevyesti Vessin irtona, jotta se saisi enempiä virtojaan purettua ja päästäisiin sitten alkuviikosta oikeasti työnteon makuun, kun kenttäkin vihdoin alkaisi sen sallia. Kentällä oli kuitenkin ruuhkaa saapuessani tallille, joten päätin tehdä pienen maastolenkin. Olin ensin lähtemässä matkaan kaksin tamman kanssa, mutta pienet avuliaat apurit sitten halusivat  mukaan jalkaisin. Kun he kuulivat, että laukussani oli kamera mukana, oli retken ikuistaminenkin taattu. Kiitos siis pikkuapureille!

Vessi ei kyllä yllättänyt käytöksellään tälläkään kertaa. Pihasta se asteli ihan lunkisti, mutta alkoi jumitella jo melko pian sen jälkeen. Matkalla se säpsyi vastaantulevaa naapurin koiraa ja hermoili ties mistä. Melko kevyesti, mutta hermoili kuitenkin. Osansa tähän varmaan vaikutti viime aikojen vähäinen liikkuminen ja tietenkin jossain määrin myös sen tottumattomuus maastossa ilman heppakaveria kulkemiseen. Meidän pitäisi tätä treenailla pikkuhiljaa ihan todenteolla. Päätin nimittäin, että jos tämän talven kaltaiset nihkeät kelit alkaa tulla tavaksi, aletaan me käydä silloin tällöin naapurin maneesissa, että saadaan hieman kevenneltyä ja työskenneltyä tehokkaammin. Maneesille on parinkymmenen minuutin kävelymatka eikä varmaan aina päästäisi sinnekään heppaseurassa.

Harmi kyllä, tuo meidän perinteinen pienenpieni maastolenkki alkaa olla melko käyttökelvoton. Tuossa kohdassa 2:25, kun Vessi näyttää kompastuvan, siltä meni ainakin toinen etunen maasta läpi tuon yhden ojanrummun kohdalla. Me ollaan hieman liian iso ratsukko sitä ylittämään nykyisellään. Syyskelien aikaan se petti helpolla, mutta kun maa jäätyi, tuon kohdan pystyi ylittämään ihan turvallisesti. Lumien tultua sama ongelma jatkuu, ikävä kyllä, eikä tuota kohtaa reitiltä pääse mitenkään kiertämäänkään, kun pellolla ei saa muilla kohdin ratsastaa, eikä summanmutikassa hyppääminenkään toisessa kohtaa olisi edes kovin järkevää. Täytyy mietiskellä, mitä sen suhteen tekisi. Pohja on hankala välillä muiltakin kohdin, kuten voitte päätellä kuvaajatyttösen pyllähdyksistä hieman ennen tuota meidän dyykkausta.

Tuon eilisen minimaastolenkin jälkeen hoitelin Vessin takaisin tarhaan ja hain tukkaheppa-Alpin varustettavaksi. Apuritytöt ja yksi aikuisempi tapaus olivat osallistumassa tunnille ja koska meikäläiselle sopiva hevonen oli juurikin vapaana, liityin seuraan. On ollut aikeissani osallistua Vessukan kanssakin jo tovin ajan tunneille, mutta kentän huono kunto on ollut hieman esteenä. Yritän nyt päästä muidenkin hevosten selkään taas vähän aktiivisemmin, sillä moni palanen on taas sitten edellisen opetuskerran taantunut ja paljon. Selkäni on ollut enemmän jumissa ja kuten videoistakin näkee, könötän kyydissä kuin jokin ryhtivammainen. Pikkuhiljaa pitäisi saada taas takalisto oikeasti sinne penkkiin!

Alppi on välillä vähän reippaammanpuoleinen tapaus (ja siksi usein ehkä kotoisalta tuntuukin). Eilen se ravien aikana muutamaan kertaan alkoi säätää jotakin, mutta yllätyksekseni sain sen kuitenkin kuriin muutaman askeleen aikana. Ihmekö tuo on, jos poika intoilee, kun pahemmin päässyt ravailemaan sekään. Tunnin aikana treenattiin käynti-ravi -siirtymisiä (ei tuon kuumakallen kanssa helpointa puuhaa), kevyttä istuntaa käynnissä ja ravissa (täähän oikeasti jo alkaa sujua) ja pohkeenväistöä käynnissä. Muut tosin teki sitä ravissakin, mutta laskeskelin, että kömpelöltä ratsultani menisi vielä jalat sekaisin, kun itselläkin on nappulat hieman hakusessa. Ihana tunti, pitkästä aikaa!

Nyt kutsuu peti ja huomenna aamumaasto. Ihanaa sekin!