Kuluneella viikolla näytti siltä, että yksi haaveeni on hienan lähempänä toteutumistaan. Ollaan treenattu koirien mukaan ottamista käyntilenkeille ja homma saattaisi alkaa hissukseen sujua! 

Talvipäivän parhaat palat

Maailman parhain ulkoilusää ja tottakai, juuri tänään Vessiltä piti olla kenkä irti! Rauhallisen taluttelulenkin merkeissä nautittiin tästä päivästä. 

Kun hevo oli hoidettu, suuntasin kotiin välitankkaukselle ja sen jälkeen lenkille koirien kanssa. Tosi kärsivän näköisiä olivat juostessaan jäällä vapaana, poloiset! 

Toukokuusta elokuuhun

Voi että! Yli kaksi kuukautta täyttä blogihiljaisuutta, mistä sitä nyt sitten aloittaisikaan! Kirjoittaminen on hieman jäänyt jo siksikin, etten juurikaan enää avaa läppäriä, vaan surffailen netissä pääosin padilla ja puhelimella. Myös valtaosa tämänkin postauksen kuvista on valitettavasti puhelinlaatuisia, mutta ei anneta asian häiritä.

Paljon on tapahtunut omassa elämässä ja paljon olisi kerrottavaa heppaelämästäkin. Tavallaan ei mitään sen kummempaa, mutta kuitenkin sitä tavallista, ihanan mullistavaa arkea.

Toukokuussa laumanne vahvuudeksi muutti syrkkipoika, joka hassun päähänpiston seurauksena sai nimen Jesus. Olin kaivannut uutta hamsteria jo Ronin kuolemasta lähtien ja nyt vihdoin sain sellaisen hankittua. Ajatus oli kytenyt mielessä koko lopputalven ja kevään, erostani lähtien ja sopivan poikueen osuessa kohdalle tein vauvelista varauksen.

Vessin kanssa ollaan viime aikoina maastoiltu paljon. Hyvin usein, kun kentällä on ollut minun makuuni liian paljon porukkaa, olen päätynyt helposti lähtemään pienelle maastolenkille. Nykyään autottomana kun pääsen tallille lähinnä silloin, kun joku sattuu sinnepäin sopivasti ajamaan, ei ratsastusaikataulua oikein voi valita. Pienten lasten joukossa en mieluusti ratsasta, joten "metsään pakeneminen" on ollut helppo ja mukava ratkaisu. Ollaan kuljettu yksin ja yhdessä, käynnissä ja ravissa. Kun kaikki planeetat olisivat kohdillaan, voisi kokeilla laukkapätkiäkin, kunhan rohkenisi!

Välillä on piipahdettu myös naapuritallin kesäkahvilalla, joskin Vessi suhtautui hyvin epäluuloisesti kahvilantädin tarjoamiin sokeripaloihin!

Tosiaan, viime viikolla tuli kuluneeksi kuusi kuukautta siitä, kun muutin pois yhteisestä asunnostamme. Siitä lähtien olen todellakin ollut riippuvainen muiden kyydeistä. Kuvaajia ei tallille mukaan ole pahemmin eksynyt ja usein tallireissut ovat olleet sellaista välttämättömien asioiden suorittamista. Hengailulle ja rennolle yhdessäololle ei oikein ole jäänyt aikaa, mutta se on hinta, joka on maksettava siitä, että ylipäätään mahdollisuus hevosenpitoon on olemassa. Välillä olisi kiva vaan olla ja jutustella tallikaverien kanssa, mutta nykyinen elämäni aikatauluineen on tosiaan paljon aiempaa hektisempää.

Aivan toukokuun lopussa hevoset laskettiin laitumelle. Vessi ja kaverinsa ottivat touhun melko rauhallisesti.

Välillä ehdittiin myös piipahtaa kentällä ja tultiin siellä ikuistetuiksikin! Kaikenkaikkiaan tamma on ajoittain ollut oikein mukava ratsastaa ja kulkee lyhyitä pätkiä myös oikeinpäin. Ratsastus ei tunnu enää yhtä mahdottomalta tahkoamiselta kuin joskus aiemmin. Tai ehken vaan enää ota sitä niin vakavasti. Välillähän se on jopa ihan kivaa!

Kesäkuun loppupuolella maastolenkillä Vessi oli ilmeisesti saanut tökkäisyn kivestä tai vastaavasta oikean etusensa pohjaan. Vaiva huomattiin seuraavana päivänä, kun se selkeästi ontui jalkaansa. Varsin onnekkaana sattumana kengittäjä saapui paikalle juuri sopivaan aikaan, hepalta napattiin kengät pois ja tilalle laitettiin haude. Parissa päivässä kaikki olikin taas entisellään, polle sai kenkiensä kaveriksi pohjalliset ja matka jatkui taas. 

Heinäkuun ensimmäisenä perjantaina osallistuimme perinteiseen seuramme maastoratsastukseen. Tänäkin vuonna letkassa oli kolmisenkymmentä hevosta. Vessi sai harjaan ja häntään tekokukkakoristeita, emäntä ratsasti hameenhelmat satulan takakaaren yli levitettynä. 

Olipahan taas hauskaa ja sääkin suosi! Onneksi kavio oli parantunut ja heppa taas kengässä ja päästiin mukaan osallistumaan!

Valitettavasti aikatauluongelmien puitteissa en pahemmin ole ehtinyt Alpilla ratsastamaan. Käväistiin kuitenkin muutaman kaverin kanssa Porin Yyterissä viikonloppuleirillä heinäkuun puolivälissä, joten muutamaan muuhunkin satulaan olen istumaan päässyt. Leiri oli tänä vuonna vähintään yhtä upea kokemus kuin viime vuonnakin, joten terkut ja kiitokset vaan leiriseuralle! Allaolevat neljä kuvaa (c) Eerika Kuoppala.

Vessin lisäksi myös Aava on luonnollisesti ollut osana arkeani tämän hiljaiselonkin aikana. Se on kulkenut mukanani tallilla miltei aina sinne suunnatessani. Aavan lisäksi kuvioissa on pyörinyt enemmän ja vähemmän myös poikaystäväni pieni terrieripoika. Pikkujätkä oli vastikään isäntänsä lomamatkan ajan pari viikkoa luonani hoidossa ja opettelemassa samalla miltei päivittäin myös pienen tallikoiran elämää. Ihan kehityskelpoinen yksilöhän tuo on ja on ilahduttavaa katsoa, kun Aavalla on leikkiseuraa. Vaikka Aava täyttää syksyllä jo seitsemän, se on usein leikkisä ja puuhakas.

Tässäpä nämä viime kuukausien tapahtumat tiivistetyssä paketissa. Toivottavasti hiljaiselostakin huolimatta teitä blogistani kiinnostuneita vielä löytyy tarinaamme seuraamaan. Yritän parhaani mukaan olla hieman aktiivisempi jatkossa!

Tämän viimeisen, tiistaina napatun kesäisen kuvan myötä toivottelen kaikille oikein lämpöistä ja mainiota loppukesää. Itselläni on kesälomaa vielä kaksi viikkoa jäljellä, toivottavasti kelit suosivat loppuun saakka. Pikaisiin kuulumisiin!

On sinun aikasi mennä, minun aikani päästää irti...

(c)Ylivalot.us

Tänään päättyi yksi, yhteinen pitkä matka.
Paljon ehdittiin sen varrella yhdessä nähdä... 
Useampi asuinkaupunki ja uusi koti, monta uutta ihmistä elämässämme.
Nyt oli kuitenkin sinun aikasi mennä. 
Viimeisistä ajoistasi ei juurikaan ole kuvia, koska haluan muistaa sinut reippaana, energisenä ja terveenä, jollainen melkein elämäsi loppuun asti olitkin! Lepää rauhassa pieni Tiksuräksy!

Rex "Tico" 22.2.2000 - 20.1.2015

Lomafiiliksissä

Kisojen jälkeisenä sunnuntaina karistettiin kaupungin tomut jaloista ja huristeltiin Juankoskelle Pohjois-Savoon vuokramökille viikoksi. Oli ihanan rentouttavaa päästä pois hulinasta keskelle luonnon rauhaa, pois kiireestä ja hässäkästä.

Täysin hevostelematta ei toki meikäporukan loma sitten kuitenkaan kulunut. Torstaina kävästiin naapurikunnan, Kaavin, puolella ja poikettiin samalla moikkaamassa Hennaa poppoineen. Toki tutustuin Hennan heppakaksikkoonkin ja sain ratsukseni Cuzco-poitsun pienelle maastotallustelulle.

Maastokäyntien jälkeen poikettiin vielä kentälle ravailemaan. Laukat jätin väliin nivusta säästääkseni ja se varmasti olikin ihan fiksu veto.
Tuntui hirmuisen vaikealta yrittää suurinpiirtein unohtaa ohjastuntuma ja ratsastella todella pitkin ohjin, kuten ratsuni mieleen oli. Kyllähän se hieman loppua kohden alkoi tuo meno ehkä sujuakin, mutta fiilis oli melkoisen vieras. Heponen sen sijaan oli veikeä tuttavuus, oikein mainio tätikuljetin.

Sunnuntai-iltana saavuttiin kotiin poikettuamme paluumatkalla miehen kotipuolessa Jyväskylässä päiväkahvilla. Pakko myöntää, että vaikka reissussa oli mukavaa, oli kotiinpaluu melkein vielä ihanampaa! Harvoin olen Vessistäkään ollut yli viikkoa erossa, joten ikävä oli jo kova. Tämä viikko kuluu vielä (sateisissa) lomatunnelmissa, ensi viikolla sitten paluu arkeen ja töihin. Vielä on kesää jäljellä!

Aava ja Ronja

Aava tapasi eilen ensimmäistä kertaa elämässään Ronjan, kaverini 15-viikkoisen saksanpaimenkoirapennun. Vaikka Aava täyttääkin syksyllä jo 6 vuotta, on se kovin leikkisä ja lapsenmielinen edelleen. Niinpä tytöillä olikin kovin hauskaa yhdessä!

Hassua, miten samanväriset ja -kokoiset ne ovatkaan!

Koiravanhuksen kuulumisia

Ajattelin hieman purkaa sydäntäni ja kirjoittaa asiasta, joka on painanut mieltäni viikon päivät melko rankasti. Mieltäni on painanut kovin Tico; sen terveydentila ja tulevaisuus. Koirapappa on syntynyt helmikuussa 2000, eli se on lähestymässä 14,5 vuoden varsin kunnioitettavaa ikää. Vanhuus alkoi näkyä siitä muutama vuosi sitten, kun kasvojen lihakset alkoivat pikkuhiljaa muuttaa ilmettä seniorimaisempaan muotoon ja Ticon kuulo alkoi hissukseen heiketä. Puruluut eivät maistuneet enää entiseen malliin, ilmeisesti olivat vanheneville hampaille ja ikenille jotenkin epämukavia kaluta. Muilta osin se on ollut reipas, eloisa ja pirteä pappa, aivan viime aikoihin asti.

Vielä joitakin vuosia sitten ihmiset Ticon ikää kysyessään luulivat minun tarkoittavan kuukausia, vaikka puhuin vuosista. Tico on aina ollut varsin reipas kaveri ja sen haukku on kaikunut aina sen innostuessa, ikävöidessä, turhautuessa... Tico tykkää seurata omaa laumaansa paikkaan kuin paikkaan ja on aina mieluusti mukana kaikessa - usein vähän liikaakin.

Itselleni on ollut melko kova pala huomata Ticon vanhentuneen, mutta toisaalta tiedän sen saaneen säilyttää virkeytensä varsin pitkään. Muuan tutulla oli sheltti, joka näytti jo nuorempana paljon vanhemmalta kuin mitä Tico nyt. Kuitenkin reippauden yhtäkkinen lasku kuluneena keväänä sai minut huolestumaan. Olin aina toivonutkin, että Tico lähtisi "saappaat jalassa", mutta olisiko papan aika nyt lähteä?

Tico saapui minulle heinäkuussa 2000 ollessaan viisikuukautinen. Kasvattaja oli myynyt sen jo yhteen kotiin (jossa se muuten totteli nimeä Raichu), mutta perheessä ei voitukaan sitoutua koiranpentuun. Olin vastikään muuttanut pois lapsuudenkodistani ja päättänyt hankkivani koiran. Olin kovin ihastunut pitkäkarvaisiin collieihin ja tuona kesänä kesätöitä tehdessäni tutustuin paremmin myös sheltteihin. Tulin siihen tulokseen, että haluan tuollaisen hieman kompaktimman kokoisen, mutta samannäköisen koiran, löysin ilmoituksen Ticosta shelttiyhdistyksen kautta ja loppu onkin sitten historiaa. Muutaman viikon kuluttua meille tulee täyteen 14 vuotta yhteistä taivalta. Harva ystävä tai kaveri on elämässäni mukana pysynyt yhtä pitkään, ainakaan tauoitta, joten valehtelematta voisi sanoa Ticon olevan elämäni pitkäaikaisin ystävä. Ja jokapäiväinen sellainen.

Ei meidän elo aina ole kovin ruusuista ollut, tietenkään. Kenenpä ystävyys aina sitä olisi! Ticon äänekkyys, seurallisuus ja energisyys ovat aika-ajoin ajaneet emännän raivon partaalle. Pienenä se oli alkuun varsin riippuvainen minusta ja vessareissutkin kuluivat jatkuvaa piipitystä kuunnellessa. Hyvin usein se edelleenkin on usein vähän siellä, missä ei tarvitsisi eikä oikein osaa lukea ja ennakoida ihmisten liikkeitä monen muun koiran tapaan. Tico on myös, rodulleen tyypilliseen tapaan, varsin herkkämahainen, ja ajoittainen oksentelu ja ripulointi käy välillä voimien päälle. Onnekseni Tico oppi jo melko nuorena, että näiden asioiden suorittaminen yllättävän hädän sattuessa on suotavinta suoraan kylpyhuoneen lattialle. Melkoisen paljon mukavampaa siivota ne sieltä, kuin parketilta tai olohuoneen matolta! Tästä ehdottomasti on koiralle tunnustus annettava. Kyllä se jotain tajuaa, vaikka välillä vähän puisen pään omaakin.

Keväällä Tico oksensi muutamaan otteeseen jotakin verta sisältävää. Lääkärin kanssa puhuttuani päätimme kokeilla sille Antepsinia. Oksentelu loppui ja koiran tila parani. Huomasin kuitenkin muutamia viikkoja sitten, että Tico syö melko huonosti. Se sattoi jättää useita kertoja viikossa ateriansa väliin ja vaikkei se koskaan ole ollut ruualla motivoitavaa sorttia, oli tämä sillekin poikkeuksellista. Hieman kehno syöminen ja kuluneella viikolla ilmentynyt suhteellisen vastikään ruuan oksentaminen saivat minut huolestumaan todenteolla. Vanha, huonosti syövä ja laihtuva koira ei kuulosta hyvältä... Aloitin Antepsin-kuurin jälleen, jotenkin salakavalasti sain murskattua lääkettä lihanpalan kera koiraan (ei kovin helppo tehtävä, kun epeli on kovin nirso myös lihalle ja syö huonosti) ja ilmeisesti se on parantanut koiran vointia. Viime päivinä se on syönyt kuin hevonen ja piristynyt silmissä.

En tiedä, uskallanko hieman huokaista helpotuksesta, mutta tuntuu, että olen saanut ystäväni takaisin. Olin suunnitellut vieväni Ticon eläinlääkäriin, mahdollisesti jopa sille viimeiselle matkalleen ja huomatessani sen piristyneen tajusin, että olisin saattanut tehdä yhden elämäni isoimmista virheistä. Tiedän toki, että vanhojen koirien olotilat voivat vaihtua tiheäänkin tahtiin ja että Tico saattaa huomenna olla huonompi kuin koskaan. Uskon kuitenkin, että omat tuntosarveni ovat kaiken tämän myötä herkistyneet ja seuraan sen olotilaa tiiviisti ja realistisesti. Sitten kun vaikuttaa siltä, että sillä on kipuja, se tarvitsee erityisempää lääkitystä tai sen silmien tuike katoaa, on aika. Ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna. Ei kuitenkaan NYT.

Minä yritän hieman hidastaa omaa tahtiani, että vanhenevat tassut pysyvät vauhdissa mukana. Jo pitkään Tico on jäänyt pidempien lenkkien ajaksi kotivahdiksi Aavan porskuttaessa menemään reippaammin. On se vaan niin rakas, meidän pieni Tiksuräksy. Kaikesta huolimatta ja kaiken takia.

Ettei nyt aivan unohdettaisi Aavaa, esiteltäköön hieman myös sen arkea meidän rauhalliselta metsännuuhkimisreissulta. Eipä sekään erityisen tyytymättömältä vaikuta.

Kaikki kuvat on otettu perjantaina 27.6.2014.