Maastoilun iloja ja vaaroja

Varmasti miltei jokaisen silmiin on osunut uutinen viimeviikonloppuisesta ratsastusonnettomuudesta, jossa nuori tyttö menehtyi saamiinsa vammoihin ratsun pelästyttyä irtokoiraa. Myös meilläpäin koirat ovat ajoittain pieni ongelma ja toivon sydämeni pohjasta, että tilanne saadaan korjattua ennenkuin keneenkään sattuu. Tuollaiset typerät vahingot kun olisi niin helposti vältettävissä, kun jokainen miettisi muutakin kuin vain omaa napaansa.

Meidän viimeisin sydämentykytyksiä aiheuttanut tapahtuma osui sunnuntaille.
Olimme perinteisellä rennolla sunnuntai-illan käyntimaastolla kahden kaverin kanssa. Tapamme mukaan me Vessin kanssa kuljimme reippaampina tien reunassa edellä, kokenut ratsastajakaverini keskimmäisenä ja vähiten meistä ratsastanut piti ponin kanssa perää. Olimme hetkeä aiemmin päässeet suojaisammalta pikkutieltä hieman isommalle hiekkatielle, kun takaa kuului moottoripyörän ääntä ja pauketta. Tien pätkä, jota kuljimme oli vain ehkä sadan metrin pituinen, kunnes taas palaisimme pienemmälle ja rauhallisemmalle tielle. Tällä isommalla hiekkatiellä kulkee vähän enemmän autoja, jotkut piittaamattomiakin. Hieman hassua, koska tien varrella on useita talleja ja tie periaatteessa päättyy pihoihin. Kaikkien sitä ajavien tulisi siis osata käyttäytyä hevosten kanssa.

Letkamme taaimmainen ratsu säikähti pyörää ja törmäsi edelläkulkevaan hevoseen. Törmäyksen jälkeen ratsastaja katsoi parhaaksi hypätä alas selästä ratsuaan rauhoittaakseen. Samalla hetkellä moottoripyöräkuski pysäytti ja sammutti pyöränsä ja oletimme, että hän käsitti tilanteen rauhoittumisen tarpeen. Jälkimmäinen poni nimittäin oli tässä vaiheessa keskellä tietä.

Minä etummaisena aloin olla juuri odotetun risteyksen kohdalla ja alkamassa ylittää tietä, jotta pääsemme pois pyörän edestä. Samalla hetkellä tämä fiksu motoristi käynnisti pyöränsä uudelleen, ilman ennakkovaroitusta. Kovin paljoa käsimerkkejä tässä välissä ei kukaan ehtinyt näytellä, mutta luulisi tiellä loikkivan hevosen olevan melko hyvä merkki siitä, että kaikki ei nyt ole ihan kunnossa. Viimeisessä ponissa oli pitelemistä ja keskimmäinen heppakin steppaili menemään meidän ohitsemme. Ja mitä tekikään motoristi, ajoi tyynen rauhallisesti meidän ohi, kun kuski keräili poniaan metsästä... En uskalla edes ajatella, mitä olisi käynyt, jos kuski ei olisi missään vaiheessa hiljentänyt ja hevoset olisivat silloin pomppineet tiellä?!

Pakko kyllä kehua Vessiä, sillä se ei ollut koko episodista juurikaan moksiskaan. Olisi tosin varmaan ollut enemmän, jos joku olisi törmännyt siihen. Se ei kuitenkaan pahemmin säikähtele tai kyttäile maastossa ja harvoin tuhisee millekään näkemälleen edes. Hieno poni!

Onneksi valtaosa lenkeistämme menee hieman rauhallisemmissa tunnelmissa kuin tuo sunnuntainen. Tässä hieman näkymiä tiistaiselta tepastelulenkiltämme lähimaastoissamme. Näissä aurinkoisissa muistoissa kyllä oma sielu lepää. Koko tähänastisen lomani, joka ikinen aamu, olen herännyt auringonpaisteeseen. Ehkä näillä auringonsäteillä jaksaa taas pitkälle syksyyn.