Uusissa maisemissa

Hui että! On jo marraskuu! Vastahan alkoi lokakuu, juuri oli vielä kesä eikä vuoden alustakaan tunnu olevan kovin pitkä aika! Aika menee ihan hurjaa vauhtia, viikot vierivät niin ettei perässä meinaa pysyä. Välillä tuntuu, että kaipaisin pientä aikalisää omaan elämääni, kun kaikki menee niin hurjaa vauhtia, ettei perässä meinaa pysyä. 

Tähän syksyyn on mahtunut monta uutta ja ihmeellistä asiaa. Työkuvioni uudistuivat vastikään melkoisesti, vaikka saman yrityksen palveluksessa olenkin ollut pian jo neljä kokonaista vuotta. Muutama viikko sitten vietin elämäni ensimmäistä HIHS-työrupeamaa, jollainen onkin ollut salaisena haaveenani jo joitakin vuosia.

Toisaalta sitten taas aika on madellut. Koko kuluvan vuoden olen päässyt tallille noin kolmesti viikossa, ollut jatkuvasti toisten kyytien "armoilla" ja välillä tallireissut ovat venähtäneet mielettömän pitkiksi, kun aikataulut eivät ole olleet omiani. Kolikon toisena puolena tallittomat päivät puolestaan ovat välillä tuntuneet pitkiltä ja tylsiltä. Sitä niin kutsuttua muuta elämääkin on vähän vaikea rakennella vain niiden päivien varaan, kun ei pääse tallille, vaikka sinne haluaisi. Tämä on ollut ihan mielettömän tuskastuttavaa ja kieltämättä imenyt mehuja naisesta.

Syynä tähän kaikkeen sekamelskaan on luonnollisesti ollut alkuvuonna toteutunut asumuseroni. Olen ollut, kaikista hankaluuksista huolimatta, mielettömän kiitollinen siitä, että kyytejä on järjestynyt niinkin hyvin ja että ylipäätään yhden naisen taloutta pyörittävänä minulla on ollut kaikesta huolimatta mahdollisuus pitää hevoseni. Se ei ole itsestäänselvyys ja tätä mantraa olenkin pakonomaisesti toistellut itselleni niinä vaikeina hetkinä, kun usko kaikkeen on ollut pitkälti melkoisella koetuksella. 

Ei kuitenkaan ole mikään salaisuus, että Vessin kotitalli meni loppukeväästä myyntiin. Vaikka tallipaikka meille olisi ollut tarjolla hamaan loppuun saakka, alkoi itseäni kauhistuttaa kulkemisen vaikeus myös tulevaisuuden osalta. Miksi ihmeessä omistaa hevonen, ellei sitä ehdi koskaan edes nähdä?!

Kävin jo loppukesästä katsomassa yhtä tallipaikkaa itäisessä Helsingissä. Tuo paikka oli monilta osin varsin kiva sekin, mutta minua jäi hieman arveluttamaan se, että tallissa olisi ollut Vessin lisäksi vain yksi toinen hevonen, tarha oli suhteellisen pieni, mikäli se olisi jouduttu jakamaan kahdelle vaikkapa erimielisyyksien vuoksi ja vaikka lähiseudun tallien kenttiä olisi saanutkin vuokrata, olisi harrastaminen jäänyt pitkälti pelkästään maastopainotteiseksi. Vaikka paljon maastoilemmekin, olisi kentättömyys todennäköisesti alkanut hiertää melko pian, joten päätin passata tuon tallin ja katsella mitä eteen osuu.

Lokakuun viimeisenä päivänä lastasin tammani traileriin ja jätimme hyvästit Vihdille, jossa Vessi ehti asua jo miltei viisi vuotta. Näistä karvan verran yli neljä meni ihanaisella rakkaalla kotitallillamme, josta lähtö ja pitkäaikaisen ystävien jättäminen tuntui mielettömän vaikealta ja rankalta. Päätöksiä oli kuitenkin tehtävä jo ihan omankin jaksamiseni vuoksi. Valitsin Vessin tulevaksi kodiksi tallin, jolle pääsen kulkemaan itse, ilman minkäänlaisia palveluksia tai kyytien sopimisia, Helsingin seudun liikenteen seutulipulla.

Traileriin astumisen jälkeen Vessin jalat koskettivat kiinteää maata seuraavan kerran Vantaalla, rauhallisen pikkutallin pihassa. Lastaaminen, matka ja purku menivät hyvin, eikä uusi tallikaan tammaa ihmetyttänyt sen kummemmin. Oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten lunkisti se koko touhun ottikaan. Toki tiesin sen tottuneen matkustamiseen, se ei ollut yllätys, mutta oletin sen häseltävän uudessa kodissa totutunutta enemmän. No, luonnollisestikin parempi näin!

Uudella tallilla viettämämme kuluneen viikon aikana olen monesti ehtinyt kummastella nykyisen hevoselämän helppoutta. Tätäkin kirjoittelen näin sunnuntai-illan ratoksi. Normaalisti olisin tähän aikaan vielä maastolenkillä ja kotona noin kolmen tunnin päästä. Nyt onkin hieman vaikeaa käsittää, että viikonloppuillat on oikeasti mahdollista käyttää ihan omaan elämään, muihin harrastuksiin ja sosiaalisiin suhteisiin! 

Olemme ehtineet puuhailla pienellä kentällämme ja tehdä pieniä maastotallustelujakin. Olen ollut hyvin tyytyväinen siihen, että aloin viime vuonna pikkuhiljaa totutella itseäni ja samalla myös Vessiä maastoilemaan ihan vaan kaksistaan. Nyt se sujuu jo ilman sen kummempia sydämentykytyksiä. Eilen teimme seitsemän kilometrin maastolenkin, joka kulki osin peltoteitä, osin asfalttia ja osin hiekkatietä pitkin. Matkan varrella kohdattiin linja-auto, kuormuri, sauvakävelijä ja pyöräilijä eikä näistä mikään aiheuttanut sen kummempaa reaktiota Vessukassa. Sen sijaan suojatien viivat olivat hieman jännittäviä. Voi parkaa, surman suuhun olin sitä selkeästi viemässä! Uskon, että jatkossa harrastamisen mahdollisuudet ovat aivan erilaiset kuin pidemmän tallimatkan kanssa ja aikaa jää paljon muuhunkin. Olen haltioissani siitä, että periaatteessa voin nähdä hevoseni vaikka joka päivä ja silti jää aikaa muuhunkin tekemiseen!

 

Olenkin viime aikoina kelaillut paljon sitä, miten jokainen ihminen ihan omilla valinnoillaan voi vaikuttaa onnellisuuteensa. Haaveita, erityisesti niitä ihan pieniä, mutta välillä vähän isompiakin pitää rohjeta toteuttaa. Vaikka joskus ratkaisut hieman kirpaisevatkin, lopputulos on yleensä kiva, kunhan vaan uskaltaa heittää kaiken peliin hetkeksi. Yksi vähän pidempiaikainen haikailuni kohde tuli toteen eilen, kun kodistani tuli taas rotallinen. Kerron pojista lisää myöhemmin, mutta tässä he siis ovat: Velmu (päällä), Unski (keskellä) ja Duplo (alla).

Iloa ja valoa teidän muidenkin syksyyn. Koitetaan olla kuulolla jälleen pian!