Lehmätkin lentää...

Enpä ennen hevosenhankintaa ja maastolenkkejä tajunnut, miten kettumainen asia voi tuuli ollakaan. Tokihan sitä ennen kirosi väärinpäin kääntyviä sateenvarjoja ja naamalle tuulessa lentäviä hiuksia/lunta/vettä/mitä milloinkin, mutta tuolloin en osannut ajatella, miten paljon inhottavammalta pienikin tuulenvire jossakin toisessa tilanteessa voisi tuntua. Nyt tiedän.

Tallilta lähtiessä tamma oli melko laiska, piti pohkeilla hoputtaa sitä jopa hieman reippaampaan käyntiin toisen perässä, kun jäätiin vähän turhan kauas taakse. Hieman tammat heräsi, kun metsiköstä alkoi kuulua kummaa rääkynää. Ratsastuskaverini oli sitä mieltä, että kiekuja oli tikka. En varmaan itse ole koskaan kuullut tikasta kuuluvan muuta ääntä kuin nokan nakutus, joten ääni oli minulle ihan uusi tuttavuus ja reaktioista päätellen niin hevosillekin. Vessikin käänteli päätään ihmeissään ja yritti paikallistaa mekastajan.

"Siitäpä saat, vauhtia ja vaarallisia tilanteita!"

Vessi ei todellakaan pidä tuulesta. Tänään jo ajattelin, että tammikuun lopussa tapahtunut kohellus (sama reissu, kun rillit meni rikki toisessa tilanteessa) oli vain yksi ainutlaatuinen kerta ja ehdin mielessäni hieman huokaista, kun raju tuulenpuuska ei heppaa pahemmin haitannut. Ei olisi kannattanut.

Hetki tuon jälkeen menikin sitten kuppi taas - jos ei nurin niin ainakin kallelleen. Tuulenpuuskan vuoksi hevoset eivät olleet kunnolla kuulleet vastaan ajavia mönkijäpoikia. Pojat ovat kyllä varsin asiallisia ja vähintään hiljentävät ja ajavat sivuun, elleivät jopa sammuta menopelejään kohtaamishetken ajaksi. Tänään se ei kuitenkaan valitettavasti riittänyt heppoja rauhoittamaan. Tuossa kohtaa lenkkiä ne muutenkin helposti ovat ottaneet muutaman kierroksen ja nyt reaktio olikin sitten useankertainen. Jäiseen ylämäkeen Vessi tarjosi muutaman minimaalisen pukkiyrityksen ja taisi niiden lisäksi myös hypähtää potkaistakseen taaksepäin. Ja sen jälkeen tietenkin armoton kohellus eteenpäin ja kompurointia, kun ei malta nostella jalkojaan riittämiin. Kyllähän se sitten loppumatkasta malttoi taas rauhoittua ja rentoutua, mutta en silti oikein arvosta moista kohellusta.

En myöskään arvosta oikeaa jalkaani, joka on viime aikoina ratsastaessa alkanut puutua koko pohkeen matkalta aina varpaisiin saakka. Ongelma ilmenee niin maastossa kuin tunneillakin ja alkoi, kun pidensimme joitakin viikkoja sitten jalustinhihnoja. Veikkaan, että ongelman ydin on muutaman vuoden takainen kaatumisepisodi, jossa lensin hevosen selästä lumipenkkaan nilkkani päälle. Jalka puutuu välillä niin paljon, etten kunnolla tunne missä kohtaa jalustin on ja se helposti samalla myös valuu turhan pitkälle. En voi oikein nilkkaa pyöritellä, sillä maastoretket pollen kanssa vaativat hieman keskittymistä enkä tahdo irrottaa jalkojani turhan kauas sen kyljistä. En halua myöskään päästää jalkaani kokonaan irti jalustimesta maastoillessa, koska jos toinen jalka on jalustimessa, istun tällöin hyvin vinossa enkä tukevasti laisinkaan. Eli ei liene jää vaihtoehdoksi muuta kuin kärsiä.

Noh mutta, tallille päästiin tuulesta ja puutumisesta huolimatta ehjin nahoin ja oltiin molemmat oikein tyytyväisiä lenkkiin. Illalla käpöttelin koirien kanssa vielä melkein kahden tunnin tepastelut ja nyt olenkin melko valmis jo petiin ja uuteen työviikkoon!

Ajattelin koostaa ensi viikon liikutuksista tiiviimmän postauksen, jossa viikon liikkumiset hahmottaa paremmin suoraan yhdestä viestistä. Näin ollen mahdollisesti pientä hiljaiseloa luvassa siihen saakka.

 

"Apua, mihin me vielä päädytäänkään..."