Lunta, lunta, vihdoin lunta!

Loppuviikosta viimein sateli ihan kohtalaisesti lunta ja tienoo oli kertaheitolla talvisen näköinen. Olin riemuissani, viimeinkin päästäisiin ihan oikeasti hommiin kentälle! Sitäpaitsi lumi valaisi maisemaa niin paljon, että lauantai-illan koiralenkillä oli vaikea muistaa mitä kello oikeasti on. Tuntui, että oli melkein päivä, vaikka kello oli oikeasti jo iltakahdeksan verran. Huikeaa!

Olin suunnitellut sunnuntaina juoksuttavani kevyesti Vessin irtona, jotta se saisi enempiä virtojaan purettua ja päästäisiin sitten alkuviikosta oikeasti työnteon makuun, kun kenttäkin vihdoin alkaisi sen sallia. Kentällä oli kuitenkin ruuhkaa saapuessani tallille, joten päätin tehdä pienen maastolenkin. Olin ensin lähtemässä matkaan kaksin tamman kanssa, mutta pienet avuliaat apurit sitten halusivat  mukaan jalkaisin. Kun he kuulivat, että laukussani oli kamera mukana, oli retken ikuistaminenkin taattu. Kiitos siis pikkuapureille!

Vessi ei kyllä yllättänyt käytöksellään tälläkään kertaa. Pihasta se asteli ihan lunkisti, mutta alkoi jumitella jo melko pian sen jälkeen. Matkalla se säpsyi vastaantulevaa naapurin koiraa ja hermoili ties mistä. Melko kevyesti, mutta hermoili kuitenkin. Osansa tähän varmaan vaikutti viime aikojen vähäinen liikkuminen ja tietenkin jossain määrin myös sen tottumattomuus maastossa ilman heppakaveria kulkemiseen. Meidän pitäisi tätä treenailla pikkuhiljaa ihan todenteolla. Päätin nimittäin, että jos tämän talven kaltaiset nihkeät kelit alkaa tulla tavaksi, aletaan me käydä silloin tällöin naapurin maneesissa, että saadaan hieman kevenneltyä ja työskenneltyä tehokkaammin. Maneesille on parinkymmenen minuutin kävelymatka eikä varmaan aina päästäisi sinnekään heppaseurassa.

Harmi kyllä, tuo meidän perinteinen pienenpieni maastolenkki alkaa olla melko käyttökelvoton. Tuossa kohdassa 2:25, kun Vessi näyttää kompastuvan, siltä meni ainakin toinen etunen maasta läpi tuon yhden ojanrummun kohdalla. Me ollaan hieman liian iso ratsukko sitä ylittämään nykyisellään. Syyskelien aikaan se petti helpolla, mutta kun maa jäätyi, tuon kohdan pystyi ylittämään ihan turvallisesti. Lumien tultua sama ongelma jatkuu, ikävä kyllä, eikä tuota kohtaa reitiltä pääse mitenkään kiertämäänkään, kun pellolla ei saa muilla kohdin ratsastaa, eikä summanmutikassa hyppääminenkään toisessa kohtaa olisi edes kovin järkevää. Täytyy mietiskellä, mitä sen suhteen tekisi. Pohja on hankala välillä muiltakin kohdin, kuten voitte päätellä kuvaajatyttösen pyllähdyksistä hieman ennen tuota meidän dyykkausta.

Tuon eilisen minimaastolenkin jälkeen hoitelin Vessin takaisin tarhaan ja hain tukkaheppa-Alpin varustettavaksi. Apuritytöt ja yksi aikuisempi tapaus olivat osallistumassa tunnille ja koska meikäläiselle sopiva hevonen oli juurikin vapaana, liityin seuraan. On ollut aikeissani osallistua Vessukan kanssakin jo tovin ajan tunneille, mutta kentän huono kunto on ollut hieman esteenä. Yritän nyt päästä muidenkin hevosten selkään taas vähän aktiivisemmin, sillä moni palanen on taas sitten edellisen opetuskerran taantunut ja paljon. Selkäni on ollut enemmän jumissa ja kuten videoistakin näkee, könötän kyydissä kuin jokin ryhtivammainen. Pikkuhiljaa pitäisi saada taas takalisto oikeasti sinne penkkiin!

Alppi on välillä vähän reippaammanpuoleinen tapaus (ja siksi usein ehkä kotoisalta tuntuukin). Eilen se ravien aikana muutamaan kertaan alkoi säätää jotakin, mutta yllätyksekseni sain sen kuitenkin kuriin muutaman askeleen aikana. Ihmekö tuo on, jos poika intoilee, kun pahemmin päässyt ravailemaan sekään. Tunnin aikana treenattiin käynti-ravi -siirtymisiä (ei tuon kuumakallen kanssa helpointa puuhaa), kevyttä istuntaa käynnissä ja ravissa (täähän oikeasti jo alkaa sujua) ja pohkeenväistöä käynnissä. Muut tosin teki sitä ravissakin, mutta laskeskelin, että kömpelöltä ratsultani menisi vielä jalat sekaisin, kun itselläkin on nappulat hieman hakusessa. Ihana tunti, pitkästä aikaa!

Nyt kutsuu peti ja huomenna aamumaasto. Ihanaa sekin!