Koiravanhuksen kuulumisia

Ajattelin hieman purkaa sydäntäni ja kirjoittaa asiasta, joka on painanut mieltäni viikon päivät melko rankasti. Mieltäni on painanut kovin Tico; sen terveydentila ja tulevaisuus. Koirapappa on syntynyt helmikuussa 2000, eli se on lähestymässä 14,5 vuoden varsin kunnioitettavaa ikää. Vanhuus alkoi näkyä siitä muutama vuosi sitten, kun kasvojen lihakset alkoivat pikkuhiljaa muuttaa ilmettä seniorimaisempaan muotoon ja Ticon kuulo alkoi hissukseen heiketä. Puruluut eivät maistuneet enää entiseen malliin, ilmeisesti olivat vanheneville hampaille ja ikenille jotenkin epämukavia kaluta. Muilta osin se on ollut reipas, eloisa ja pirteä pappa, aivan viime aikoihin asti.

Vielä joitakin vuosia sitten ihmiset Ticon ikää kysyessään luulivat minun tarkoittavan kuukausia, vaikka puhuin vuosista. Tico on aina ollut varsin reipas kaveri ja sen haukku on kaikunut aina sen innostuessa, ikävöidessä, turhautuessa... Tico tykkää seurata omaa laumaansa paikkaan kuin paikkaan ja on aina mieluusti mukana kaikessa - usein vähän liikaakin.

Itselleni on ollut melko kova pala huomata Ticon vanhentuneen, mutta toisaalta tiedän sen saaneen säilyttää virkeytensä varsin pitkään. Muuan tutulla oli sheltti, joka näytti jo nuorempana paljon vanhemmalta kuin mitä Tico nyt. Kuitenkin reippauden yhtäkkinen lasku kuluneena keväänä sai minut huolestumaan. Olin aina toivonutkin, että Tico lähtisi "saappaat jalassa", mutta olisiko papan aika nyt lähteä?

Tico saapui minulle heinäkuussa 2000 ollessaan viisikuukautinen. Kasvattaja oli myynyt sen jo yhteen kotiin (jossa se muuten totteli nimeä Raichu), mutta perheessä ei voitukaan sitoutua koiranpentuun. Olin vastikään muuttanut pois lapsuudenkodistani ja päättänyt hankkivani koiran. Olin kovin ihastunut pitkäkarvaisiin collieihin ja tuona kesänä kesätöitä tehdessäni tutustuin paremmin myös sheltteihin. Tulin siihen tulokseen, että haluan tuollaisen hieman kompaktimman kokoisen, mutta samannäköisen koiran, löysin ilmoituksen Ticosta shelttiyhdistyksen kautta ja loppu onkin sitten historiaa. Muutaman viikon kuluttua meille tulee täyteen 14 vuotta yhteistä taivalta. Harva ystävä tai kaveri on elämässäni mukana pysynyt yhtä pitkään, ainakaan tauoitta, joten valehtelematta voisi sanoa Ticon olevan elämäni pitkäaikaisin ystävä. Ja jokapäiväinen sellainen.

Ei meidän elo aina ole kovin ruusuista ollut, tietenkään. Kenenpä ystävyys aina sitä olisi! Ticon äänekkyys, seurallisuus ja energisyys ovat aika-ajoin ajaneet emännän raivon partaalle. Pienenä se oli alkuun varsin riippuvainen minusta ja vessareissutkin kuluivat jatkuvaa piipitystä kuunnellessa. Hyvin usein se edelleenkin on usein vähän siellä, missä ei tarvitsisi eikä oikein osaa lukea ja ennakoida ihmisten liikkeitä monen muun koiran tapaan. Tico on myös, rodulleen tyypilliseen tapaan, varsin herkkämahainen, ja ajoittainen oksentelu ja ripulointi käy välillä voimien päälle. Onnekseni Tico oppi jo melko nuorena, että näiden asioiden suorittaminen yllättävän hädän sattuessa on suotavinta suoraan kylpyhuoneen lattialle. Melkoisen paljon mukavampaa siivota ne sieltä, kuin parketilta tai olohuoneen matolta! Tästä ehdottomasti on koiralle tunnustus annettava. Kyllä se jotain tajuaa, vaikka välillä vähän puisen pään omaakin.

Keväällä Tico oksensi muutamaan otteeseen jotakin verta sisältävää. Lääkärin kanssa puhuttuani päätimme kokeilla sille Antepsinia. Oksentelu loppui ja koiran tila parani. Huomasin kuitenkin muutamia viikkoja sitten, että Tico syö melko huonosti. Se sattoi jättää useita kertoja viikossa ateriansa väliin ja vaikkei se koskaan ole ollut ruualla motivoitavaa sorttia, oli tämä sillekin poikkeuksellista. Hieman kehno syöminen ja kuluneella viikolla ilmentynyt suhteellisen vastikään ruuan oksentaminen saivat minut huolestumaan todenteolla. Vanha, huonosti syövä ja laihtuva koira ei kuulosta hyvältä... Aloitin Antepsin-kuurin jälleen, jotenkin salakavalasti sain murskattua lääkettä lihanpalan kera koiraan (ei kovin helppo tehtävä, kun epeli on kovin nirso myös lihalle ja syö huonosti) ja ilmeisesti se on parantanut koiran vointia. Viime päivinä se on syönyt kuin hevonen ja piristynyt silmissä.

En tiedä, uskallanko hieman huokaista helpotuksesta, mutta tuntuu, että olen saanut ystäväni takaisin. Olin suunnitellut vieväni Ticon eläinlääkäriin, mahdollisesti jopa sille viimeiselle matkalleen ja huomatessani sen piristyneen tajusin, että olisin saattanut tehdä yhden elämäni isoimmista virheistä. Tiedän toki, että vanhojen koirien olotilat voivat vaihtua tiheäänkin tahtiin ja että Tico saattaa huomenna olla huonompi kuin koskaan. Uskon kuitenkin, että omat tuntosarveni ovat kaiken tämän myötä herkistyneet ja seuraan sen olotilaa tiiviisti ja realistisesti. Sitten kun vaikuttaa siltä, että sillä on kipuja, se tarvitsee erityisempää lääkitystä tai sen silmien tuike katoaa, on aika. Ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna. Ei kuitenkaan NYT.

Minä yritän hieman hidastaa omaa tahtiani, että vanhenevat tassut pysyvät vauhdissa mukana. Jo pitkään Tico on jäänyt pidempien lenkkien ajaksi kotivahdiksi Aavan porskuttaessa menemään reippaammin. On se vaan niin rakas, meidän pieni Tiksuräksy. Kaikesta huolimatta ja kaiken takia.

Ettei nyt aivan unohdettaisi Aavaa, esiteltäköön hieman myös sen arkea meidän rauhalliselta metsännuuhkimisreissulta. Eipä sekään erityisen tyytymättömältä vaikuta.

Kaikki kuvat on otettu perjantaina 27.6.2014.