Elämysten viikonloppu

Takana viikonloppu leireilyä Porin Yyterissä ja olo on ollutkin mukavan väsynyt ja onnellinen. Vietetty leiri oli siis Lämminveristen ystävät ry:n junailema irtiotto arjesta ja mielestäni varsin onnistunut sellainen. Kaikista tämän postauksen kuvista kiitos Eerika Kuoppalalle.

Perjantai
Perjantain olin ottanutkin jo valmiiksi vapaaksi, sillä halusin piipahtaa Vessin luona ennen Poriin ajamista. Mukaan tallille ja myöskin leirille sain pk-seudulta kaverini T:n, jonka kanssa olen aiemmin ollut samassa työpaikassa ja joka on myöhemmin käynyt tunneilla meidän tallilla kyydissäni.
Vessin perjantain liikutukseen kuului juoksutus, sillä arvelin, että viikonlopun aikana tulee keikuttua itse satulassa ihan riittämiin. Vessiä en leirihevosekseni ottanut, sillä sen vetäminen paikalle olisi ollut kuljetuskaluston puuttuessa hieman kinkkisempää. Uskoin myös saavani leiristä enemmän irti kokeneemmilla ratsuilla.

Asetuttuamme taloksi tapasimmekin leirin kolme muuta osanottajaa hevosineen ja pian olikin luvassa ensimmäinen ratsastuskerta. Minulla ja kaverillani oli siis käytössä ratsastuskoulun hevoset muiden ratsastaessa omilla lämpöisillään. Ensimmäisellä tunnilla ratsunani oli kimo ruuna Farakk, eli Fani.

Fani, tämä kuva tosin sunnuntailta

Viikonloppu sai hieman ikävän alun, sillä ensimmäistä laukkaympyrää tehdessäni toinen jalustin irtosi ja kun ratsastamani ympyräkään ei ollut ihan pyöreä, horjahdin jossakin välissä hieman. Korjasin asennon kyllä samantien lantiollani takaisin, mutta tuloksena horjahduksesta oli pistävä kipu oikeassa nivusessani. Olin maanantaisen estetunnin jäljiltä huomannut sen olevan hieman oudon tuntuinen, mutta nyt siihen todellakin sattui! Mitä ilmeisimmin se oli venähtänyt tai revähtänyt. Kyyneliä niellen siirryin käyntiin peläten, että tämän leirin ratsastelut olivat nyt sitten tässä! Mentyäni käyntiä jonkin aikaa uskaltauduin tutkailemaan aiheutunutta vahinkoa. Keventely ei sattunut, mutta harjoitusravin pompotus teki jo varsin kipeää. Päätin lepäillä rauhassa loppuillan ja toivoa parasta.

Lauantai
Olin varovasti koittanut venyttää jalkaani yöllä ja sen jäljiltä olo olikin aamulla parempi. Vuorossa oli puomitunti ja sain ratsukseni tamman nimeltä Double Rose, "Tupuna", joka on entinen kenttähevonen. Päätin osallistua niin paljon kuin ikinä pystyn ja jos jalkaan sitten sattuisi, ottaisin kevyemmin. Ilokseni kipua ei kuitenkaan tuntunut koko tunnin aikana ja pystyin nauttimaan menosta täysin rinnoin.

Tehtävänä oli muutamia maapuomiharjoitteita, sekä keventäen, että kevyessä istunnassa. Kun nämä sujuivat, lisättiin tehtävään pieni ristikko ja sen jälkeen laukkaympyrällä ylitettävä kavaletti. Harmi kyllä hypyistä ei ole kelvollista kuvaa, mutta toisaalta näistä olemassaolevista ilmenee meikäläisen leirin agenda melko hyvin. Laukkaa, laukkaa, laukkaa...

Puomitunnin jälkeen suunnattiin majapaikkaan hieman lepäilemään, syömään ja valmistautumaan illan koitokseen.

Viideltä starttasi nimittäin rantamaastoretki. Tätä olin minäkin kovasti odottanut, hieman jännityksen sekaisin tuntein. Osasin odottaa, minkälaista liikettä ja askellajia pitkä hiekkaranta voikaan tarkoittaa ja jännitin kaikkein eniten sitä, miten nivuseni mahtaa moisen höykytyksen kestää.

Ratsukseni sain kimon kylmäveritamma Sotkan, joka osottautui varsin kelvoksi maastomopoksi. Metsässä kävellessä se keikutti päätään koko ajan, mutta kun siirryttiin raviin, alkoi se pikkuhiljaa rauhoittua. Vauhti oli minulle juuri sopiva, kun tammatynnyri pisti jolkotellen ihanaa hiekkatietä reippaampien lämpöisten (ja muutaman suokin) kirmatessa välillä kaukanakin edellä. Meillä ei ollut kiire minnekään. Ennen rannalle asti pääsemistä kokeiltiin hieman, miltä hevosten laukka maastossa tuntuu ja minkälainen päivä tänään olisi luvassa. Laukka-avut saatuaan ratsuni lähti jylläämään eteenpäin tasaisen varmasti. Hauskinta laukasta teki se, etten oikein nähnyt eteeni kunnolla, sillä reippaammat kaviokkaat olivat saaneet hiekkatien pölyn nousemaan ilmaan. Onneksi Sotka näki seurata kavereitaan ja meno tuntui jokatapauksessa minustakin kivalta ja turvalliselta. Sitäpaitsi se on niitä hevosia, joille pieni pidäte kertoo, että on aika himmata vauhtia. Mikä muu hepo olisikaan sopinut minulle arkajalalle paremmin!

Kun päästiin rannalle, kahlailtiin hevosten kanssa ensin vähän matkaa syvemmälle. Sen jälkeen palattiin hieman kohti rantaa ja otettiin vesirajan tuntumassa pieni pätkä ravia. Kavioiden ääni vedessä kuulosti jännittävän hauskalta ja kun tietyn merkin kohdalla lähdimme kaikki laukkaamaan, fiilis oli melko sanoinkuvaamaton. Baanaa riitti! Vesiraja ei ollut ihan tasainen, vaan veden ja maan raja vaihteli välillä, vaikka kuljimme melko suoraa linjaa rantaa pitkin. Alkuun jännitin, hyppääkö hevonen veteen, kun en nähnyt, oliko vesi paljonkin maata alempana. Ei se hypännyt, eikä kaiketi ollutkaan. Onnistuin jälleen irrottamaan toisesta jalasta jalustimenkin, mutta kun se ei pienellä etsinnällä vauhdissa löytynyt takaisin jalkaan, annoin olla. Tiesin ja tunsin pysyväni hyvin kyydissä ilmankin, mutta kun siirryttiin harjoitusravin kautta takaisin käyntiin, kirpaisi jalustimetta pomppiminen nivuseen jälleen. Lisää vauhtia oli kuitenkin vielä luvassa!

Käännettiin hevoset ympäri ja sitten vasta kovaa mentiinkin. En ole ikuna mennyt hevosella niin kovaa missään tilanteessa, piti ihan persusta nostaa penkistä, että päästiin kiitämään! Ilta-aurinko paistoi ihanasti, vesi kohisi hevosten jaloissa ja kaverin hepan laukatessa vieressä sain muutaman suolaisen vesipisaran aurinkolasien linsseihin ja kasvoilleni. En oikeasti tiennyt, itkeäkö vai nauraa, sillä niin hieno fiilis oli ja taatusti ihan ainutkertainen. Ihan paras asia koko kesässä!
Kaikki kiva loppuu tietenkin aikanaan ja ehkä ihan hyvä niin, sillä tässä riitti meikäläiselle adrenaliiniryöppyä yhden viikonlopun kohdalle. Rannalta palattiin tietenkin sitten takaisin tallille. Pienellä ravipätkällä muut ehtivät vähän turhan pitkälle meidän eteen, joten päätinpä sitten laukata heidät kiinni. Minä, ilman kehotusta tai muiden esimerkkiä, laukkasin. 

Harmi kyllä, rannalle ei saatu yhtään kuvaajaa mukaan enkä viitsinyt köyttää actionkameraa itseeni, joten näistä vauhtipätkistä ei ole todistusaineistoa.
Hyvä fiilis säilyy kuitenkin pitkään ja sen jälkimainingeissa poikettiin illalla keskustassa jazzkadulla rentoutumassa kaverien kesken.

Sunnuntai
Vähäisiksi jääneiden yöunien jälkeen oli vuoro aamuisen rataestetunnin. Sain ratsukseni Fanin, jolla olin ratsastanut jo perjantain koulutunninkin. Ruuna tuntui mielestäni kokoistaan pienemmältä ja sen käynti oli jopa hieman epämukavan tuntuinen, lyhyt ja keinuva. Sen ravi sen sijaan oli varsin kiva, kun se ensin käynnistyi ja laukassakin oli ihan mukava istua. Alkuun tosin sain pidellä mukana raippaa, jotta kaasu alkoi löytyä.

Esteiden hyppimiseni määrä on vielä laskettavissa yhden käden sormilla, joten kovin guru en tässä puuhassa vielä ollut. Oman pienen haasteensa touhuun teki Fanin veikeys. Se tykkäsi kovin esteiden hyppelystä, mutta silti sitä piti melkeinpä kiihdyttää esteelle tultaessa, jottei vauhti tyssäisi.

Ensin hyppäsimme muutamia yksittäisiä pienempiä tehtäviä. Myötäämisessä olisi meikäläisellä vielä paljon työsarkaa, mutta saatiin kuitenkin muutama ihan kivakin hyppy aikaiseksi. Välillä tosin hirvitti kun tuntui, että polle kipitti hirveää kyytiä ja että tullaan esteelle ihan liian kovaa. Yksittäiden esteiden jälkeen hypättiin jokainen vuorollamme pienen pieni rata tunnin päätteeksi. Alku sujuikin ihan kivasti...

... kunnes viidennellä esteellä, joka sattui olemaan tuollainen talon mallinen erikoiseste, meiltä loppui vauhti kesken. Minä kyllä tehokkaasti muistin jo katsoa kohti seuraavaa pikku ristikkoa, mutta ylitin tönön sitten loppuviimein ihan yksikseni...

Onnistuin onneksi putoamaan juuri esteen viereen, enkä laisinkaan sen päälle. Pieni nirhauma ja mustelma on muistona oikeassa kädessä, mutta muuten säilyin ehjänä. Voin vain kuvitella, miten kurjalta tuo katonharja olisi tuntunutkaan selässä, joten hyvä näin.

Kun saatiin uudet ohjat rikkomieni tilalle, hyppäsin vielä radan kaksi viimeistä estettä. Niitä varten piti hieman kiihdytellä vauhtia uudelleen. Juuri, kun olin tottunut laukkaamaan sainkin huomata, ettei tuo vauhti riittänyt mihinkään ja pitikin yllyttää hepoa hieman reippaampaan menoon. Ensimmäinen yritys päätyi kieltoon, taisin vielä jännittää hieman edellistä putoamista. Pistin kuitenkin tsemppivaihteen päälle, se auttoi ja päästiinkin lopulta yli varsin nätisti.

Kuten todettu, leiriviikonlopun avainsana oli nimenomaan laukka. En ole koskaan laukannut noin paljon enkä todellakaan koskaan pitänyt siitä, kuten nyt. Leiritoverit ja opettajatkin tiesivät kertomani perusteella, että jännitän laukkaamista. En toki missään vaiheessa siitä kieltäytynyt, sillä tiedän, että jännitys poistuu vaan, kun siitä ei tee turhan isoa juttua. Jännitystäni olikin kuulemma hieman hankala uskoa etenkin lauantai-illan jälkeen.

Kiitolaukkapätkä rannalla teki todella hyvää mielelle ja ratsastuksen osalta myös itsetunnolleni. Minä, arkajalka, todellakin ylitin itseni ja olen itsestäni todella, todella ylpeä! Ja ihan syystäkin! En tiedä, mistä olen tämän rohkaistumisvaihteeni löytänyt, mutta olen siitä hyvin, hyvin tyytyväinen! Tästä on hyvä jatkaa kotosalla! Nautin myös suuresti muiden lämppäri-ihmisten seurasta ja odotan innolla ensi kesää ja mahdollista seuraavaa leiriä. Terkkuja vaan kaikille, jos satutte tätä lukemaan. Nynnytäti kuittaa!