Oma, rakas, ihana poni!

Elämäni kavio

Tällä postauksella ei ole sen suuremmin mitään tarkoitusta, muuta kuin olla hehkutus onnellisesta olostani.
Aina silloin tällöin mieleeni kirkastuu että kappas, mullahan on oma hevonen! En ole vissiin oikein vieläkään sisäistänyt ajatuksesta omasta hevosesta, enkä tarkoita tällä ainoastaan hevosen omistamista vaan ylipäätään kavioeläimen/eläinten olemista osana elämääni. Niin pitkään kun hevostelu oli vain kaukainen haave, jonka tavoittaminen oli mahdotonta milloin mistäkin tekosyystä. Yleisimmin rahan tai ajan vuoksi... Mukamas!

Loppukesästä, kun aloin sulatella ajatusta uudesta heppaystävästä elämässäni, en todellisuudessa osannut ajatella, että kyse olisi muusta kuin vuokrahevosesta. Olin tuolloin hieman huolestunut silloisen vuokrapolleni Sitsin terveydentilasta ja pelkäsin, että mikäli Sitsi lähtee vihreämmille niityille, heppailuni tyssää kuin seinään. Niinpä olin hieman katsellut muita "lainakavioita". Ja kun sattumalta silmiini osui muutamaan otteeseen ilmoitus Vessistä. Olin miettinyt vaihtoehtoa puoliylläpidolle (lähinnä niin, että omistaja lähinnä vuokraisi hevosestaan minulle osan), mutta päädyinkin ottamaan hevosen puoliksi ylläpitoon.

Olin ollut jo varsin iloinen mahdollisuudestani vuokrahevosiin enkä rehellisesti sanottuna vielä tänäkään päivänä ole ymmärtänyt, mitä Vessin kanssa tapahtui. Yhtäkkiä minulla olikin hevonen ylläpidossa ja toivomani hevosteluarki oli totista totta. Oikeastaan sellaista wau-elämystä ei koskaan tullut, pikemminkin tunne siitä, että näin niiden asioiden on vaan aina kuulunutkin olla. Nyt tuntuu hassulta miettiä aikaa vaikkapa vuosi sitten, kun kävin tallilla säännöllisesti, mutten kuitenkaan samalla tiiviydellä kuin mitä nyt käyn.

Äsken kirjoittelin kaverilleni meidän kuulumisia ja sitä, kuinka ostin Vessin keväällä omaksi ja kuinka se asustaa nyt eri tallilla tammikuisen muuton jälkeen. Niin tosiaan, mullahan on siis oma hevonen. Koskakohan mä totun tähän ajatukseen...