Kadonneen lonkan ja lantion metsästystä

Istuntani on ollut alkunalkaen kauhistuttava tuoli-istunta. Omaksi kauhukseni olen katsellut kuvia menneiltä ajoilta, yrittäen oppia niistä jotakin.  Alkushokkina postailenkin tähän muutaman kuvan kuluneilta vuosilta.

Akun selässä, alkukesällä 2009

Sitsin selässä, keväällä 2010

Toki näissä kuvissa näkee tuota asentoa ja ryhtiä vain ollessani paikallani, ei liikkeessä, mutta sanoisin silti kuvien kertovan hieman todellisuudestakin (mm siitä, että olen ollut liian köyhä ostamaan kovin montaa vaatekertaa ridakuteita, chapsit sentään on eri!). Sitsin selässä oloni oli kaikinpuolin mukavampi kuin mitä Akun selässä aiemmin, sain siellä mukavamman asennon ja koska hevonen ei tuntunut loppuvan kesken, myös koipeni oikeampaan kulmaan.

Tuon takapuolivammani kanssa ei hyvän istunnan löytäminen olekaan ollut kovin helppoa. Jalustimet olisi hyvä pitää sen verran lyhyempinä, jotta ehtii reagoida mahdollisiin tärskyihin. Oon kuitenkin viime aikoina huomannut, miten oikea jalkateräni tuppaa puutumaan ja syytän kyllä ongelmasta ensisijaisesti jalustinhihnojen pituutta. En sanoisi, että ne olis olleet liian lyhyet, mutta hieman pidempinä optimaalisemmat.

Keväällä koin sen hienon tunteen, kun tuntui, että asento oikeasti oli mallillaan. Tuntui aivan kun olis vain kiitänyt kentän pintaa hevosen kanssa. Ja hevonen meni käyntiä :D Olo oli mitä mahtavin!

Sain kuitenkin huomata, että oikeampaan asentoon oppiminen vie aikaa ja vaatii myöskin kropalta jotakin.
Jokaikinen kerta vääntäytyessäni kohti asentoa, jonka tiedän oikeammaksi kuin sen totutun, vasen lonkkani alkoi kiukutella. Milloin siihen pisti varsin ilkeästi, milloin jalka ei olisi vääntynyt millään kohti oikeampaa kulmaa... Miten ihmeen vaikeaa se VOI oikeasti olla, asennonhan kuitenkin pitäisi olla suht sama kuin jos seisoisi jalat hevosen kahta puolta! Ilmeisen hankalaa se kuitenkin on ja ainakin mulla ongelmakohtana on nimenomaan se lantio, joka vääntää mut tuoli-istuntaan ihan liian helpolla.

Oon nyt lonkan nipistyksistä huolimatta vääntänyt itseäni tuohon seisovampaan asentoon varsin aktiivisesti. Luontevimmalta se ehkä tuntuisi, kun vääntäytymisen voisi tehdä ollen selässä ilman jalustimia. En kuitenkaan uskalla mitenkään aktiivisesti ratsastaa ilman jalustimia edes satulan kanssa, sillä jännitän kovin takalistoni puolesta. Noh, pikkuhiljaa!

Tänään kävin tallilla yläasteaikaisen tuttavuuteni Jaana N:n kanssa. Ratsasteltiin hieman vuorotellen tihkusateessa tunteroinen. Yritin Vessillä ravatakin, mutta meno oli varsin laiskaa ja epävakaista ja yhdessä vaiheessa ravia tamma kompastui toisella etusellaan sen verran pahasti, että tuumin sen jo melkein kaatuvankin. Pystyssä se kuitenkin pysyi, mutta koska hetken tuntui, että se ontui jalkaansa, tyydyin pääosin käyntiin tuon kompuroinnin jälkeen. Ei se kyllä sen kummemmin enää ontunut, mutta toisaalta tuo epävakaa meno ei pahemmin enää sitten kiinnostanut.

Tänään löysin kuitenkin lantiolleni sen oikeamman kulman ja näin ollen lonkkakin nipistelyn jälkeen löysi varsin kivan, luontevamman asennon. Tämän mahdollisti se, että uskaltauduin pidentämään jalustinhihnoja yhdellä rei'ällä, samoihin reikiin missä niitä keväälläkin pidin. Ravatessa toinen jalustin tuntui liukuvan hieman liian pitkälle kohti kantapäätä, mutta pistin sen ihan sen piikkiin, etten ole tottunut istumaan jalat tuossa kulmassa ja koivet vielä hakevat hieman sitä omaa paikkaansa. Kyllä se tästä. Olo oli ihan mahtava, tallilta palattuanikin mun jumien jalkojeni yläosassa oli varsin rento ja hyvä olo!