Tahmeaa ravailua ja pientä itsensä ylittämisen makua.

Tänään VIHDOINKIN ehdin tallille. Työkeikka oli Nummelassa, joten tuumasin körötteleväni siitä sitten suoraan heppailemaan. Arvelin Vessin olevan lämpimän kelin vuoksi hieman tahmea liikkumaan ja oikeassa olin.

Koska olen ruvennut varsin hurrrrrrrrjaksi, nousin hepan selkään jo tallipihassa enkä vasta kentällä, kuten yleensä. Kenttämme sijaitsee kyllä aivan tämän laiduntallimme vieressä, mutta tapanani on yleensä taluttaa Vessi sinne ja kavuta siellä tuolin päältä selkään. Kentällä kuitenkin on nimenomaan tuoli, sellainen punainen muovinen sateenpiiskaama, joka istuisi melkein paremmin työmaaparakin kahvitilaan kuin heppatallille. Tallin pihassa puolestaan on ilmeisesti itsekyhätty puinen penkki, joka on tuota pahamaineista tuolia korkeampi, tukevampi ja kaikenlisäksi kentälläkin hiekkaan uppoamattomampi. Penkin paremmuuden tiedostettuani päätin suorittaa tämän suorastaan extrememäisen erikoisuuden ja ratsastin kentälle.

Jonkun mielestä moinen eri paikassa selkään nouseminen kuulostaa ihan tavalliselta ja kommentointini siitä varmasti varsin kummalliselta. Mulle nämä kuitenkin on melkoisen isoja asioita. Viime syksyn vastoinkäymisten jälkeen olen iloinen kun ylipäätään pääsen kapuamaan hevosen selkään. Silloin pelkäsin, että ratsastustaukoni kestäisi kenties ainakin vuoden 2012 alkuun saakka! En osannut haaveillakaan, että pystyisin ravailemaan hevosellani jo nyt kesällä vaan pelkäsin kipujen ja vastoinkäymisten jatkuvan ja estävän moisen riemun ihan kokonaan. Kaiken aiemman säryn vuoksi jännitin keväällä alkuun varsin paljon selkään kapuamista, hevosen jokaista yhtään normaalista poikkeavaa liikettä ja ihan kaikkea mahdollista. Kaikki ympäristön pienetkin muutokset, pieni tuulenvire tai jokin normaalista poikkeava juttu tallin pihalla sai jännityksen aina mieleeni. :( Niin ollen voitte kuvitella, miten paljon pidin kiinni normaaleista rutiineista, myös selkään kapuamispaikasta.

Kesän koittaessa huomasin kuitenkin jännityksen kadonneen varsin kokonaisvaltaisesti. En enää pelännyt selkään nousua enkä niitä yllättäviäkään juttuja ratsastaessani. Aloin huomata, että pystyn ennakoimaan Vessin mahdolliset metkut eivätkä sen kompastelutkaan onnistuneet vahingoittamaan takalistoani, kun pystyin suht lailla reagoimaan sen liikkeisiin. Olenkin ottanut nyt tavaksi tehdä aina hitusen verran uusia ja "erikoisia" juttuja. Useita kertoja olen jo ratsastanut kentältä tallipihalle ja nyt tein tuon matkan selässä toiseen suuntaan :)

Mitä itse tämänkertaiseen ratsastamiseen tulee, Vessi oli varsin kömpelön oloinen. Lieneekö johtunut ainakin osin lämpimistä keleistä ja yleisestä tahmeudesta. Alkuun tamma yritti käynneissä oikoa koko ajan ympyrältä keskelle, yllättäen miltei enemmän vasempaan kierrokseen mennessä. Yleensä meillä(kin) tuo oikea nimittäin on se haastavampi suunta. Vartin alkukäpöttelyjen perään otin muutaman ravipätkän molempiin suuntiin. Eipä olisi tamma millään tohtinut ravata, voi ihme ja kumma! Meinasi himmailla ihan omaan tahtiinsa ja jouduin maiskuttelemaan ja antamaan pohkeita, että luuska suvaitsi liikkua! Oikeaan kierrokseen oli havaittavissa perinteiset ongelmat, ympyrä pieneni totuttuun tapaan pienenemistään.

Kaiken kaikkiaan olin tänään selässä vähän päälle puoli tuntia. Jos joku olisi viime syksynä sanonut, että kesällä ratsastat puoli tuntia, olisin häntä kyllä katsonut varsin ihmeissäni. :D Ilon päivä, näin ollen!
Jospa tälläisillä pituuksilla mennään toistaiseksi ja hissukseen pidennellään selässäolojaksoja oman kunnon mukaan :) Keväällä ratsastelin muutamia kertoja 20 minuutin pätkiä, mutta niihin ei sisältynyt ravia askeltakaan, joten edistytty ollaan parissakin mielessä :)
 
Anne eli Metkun omistaja kävi kertomassa, että poneilla on laitumellaan ollut peurakaveri! Joku pienikokoinen vipeltäjä, mitä ilmeisimmin vasa, on välillä kuulemma kipaissut lankojen alta heppojen luo jutustelemaan ja ilmeisesti se usein tykkää hengata myös laitumen ulkopuolella.