Kuvattomia kuulumisia

Huomaamattani on jälleen kulunut jo viikko edellisestä kuulumisten päivittämisestä tänne blogiin. Olen viime aikoina huomannut, etten ole enää kirjoitellut yhtä usein enkä aina ehkä yhtä kattavastikaan kuin mitä ennen. Ehkä se johtuu syksystä ja lisääntyneestä pimeydestä, olo tuntuu helposti väsyneemmältä kuin kesällä ja ulkona on niin kylmäkin. Kynttilät, sohva ja elokuvan katsominen kiinnostavat enemmän kuin tietokoneen näpyttäminen töiden lisäksi vielä vapaa-ajallakin. Toisaalta olen ollut ulkosalla nyt paljon enemmän kuin mitä pitkään aikaan. Kun aloittaa päivän kukonlaulun aikaan koirien kanssa lenkkeilemällä, ei illalla enää jaksa kukkua hereillä yömyöhään tallilta palattuaan. Kolmas osasyy on varmastikin kuvaajan puute. En välittäisi julkaista ilmoille jatkuvasti kirjoituksia pelkillä kännykuvilla tai vanhoilla parempilaatuisilla kuvilla varustettuna. Kun aikataulut tai sää sallisivat kuvaajan mukaan ottamisen tallille, olenkin yleensä saanut seuraa maastoon ja näin ollen valinnut lenkin kentällä ikuistettavana pyörimisen sijaan. Niinpä kirjoittelutaukoa on väkisinkin muodostunut. Enpä minä tosin siitä ole stressiä ottamassa sen enempää kuin ennenkään, mutta ennen kuin kukaan huolestuu, sanottakoon kuitenkin, että täällä ollaan edelleen ja ihan elossakin vielä!

Se, etten ole kirjoitellut taaskaan, ei toki tarkoita, ettei kerrottavaa olisi.
Keskiviikkona tein iltatallityöt. Oli jo pimeää, kun saavuin paikan päälle ja ensinnä nappasin heposet sisälle pimeästä ja kosteasta illasta. Sen jälkeen oli Vessin vuoro päästä hieman jolkottelemaan kentälle, puolisen tuntia palloiltiin pimeässä. Ei ollut mitenkään huisin hauskaa ratsastaa kentällä, jossa oli jonkin verran vettä ja metsänreunan lamput molemmat rikki. Hetken aikaa kuitenkin kentällä pyörittiin. Ällöstä kelistä huolimatta Vessi oli aika mukava ja olin aivan haltioissani oikeasta kierroksesta! Uuden satulan kera hevonen taipuu paljon paremmin ja varsinkin ravissa eron on nyt huomannut ihan selkeästi. Esimerkiksi kahdeksikon ratsastaminen sujuu nykyisin paljon kätevämmin, kun asetuksen vaihtaminen sujuu näppärästi, eikä hevonen mieti tai kompuroi välissä askeltakaan. Ensimmäistä kertaa tuota kokeillessani melkein huuhahdin ihmetyksestä, sillä aiemmin Vessin meno on ollut paljon töksähtelevämpää.  Illan päätteeksi nakkasin Vessukankin karsinaansa, syötin hepoille vielä iltasapuskat ja huristelin kotiin.

Olin suunnitellut pitäväni Vessillä vaparin torstaina ja suuntaavani tallille perjantaina. Torstai-iltana kuitenkin huomasin Aavassa jotain outoa. Koira ravisteli päätään oudon paljon ja käveli hieman pää vinossa. Kurkkasin sen korviin ja totesin, että tällä neitokaisella taitaapi olla korvatulehdus. Sain varattua lääläriajan onneksi seuraavalle illalle, mutta tämän vastoinkäymisen myötä menetin sitten molemmat loppuviikon päivät talleilusta. Torstaina en havaintoni jälkeen tallille enää ehtinyt ja perjantain lääkäriaika oli hieman myöhään iltatalleilua ajatellen. Vaikken ole ottanutkaan tavoitteeksi, että Vessin on liikuttava joka päivä, poden silti huonoa omaatuntoa peruuntuneista tallireissuistani. Tällä kertaa peruminen tosin oli varsin aiheellista, sillä lääkärin tutkimuksessa paljastui, että Aava-paralla on melko ärhäkkä korvatulehdus. Se sai suun kautta otettavan antibiootin, korvatipat sekä ainetta korvien huuhtelua varten. Mikäli oireet eivät selkeästi ala helpottaa, on edessä koiran nukutus ja korvien huuhtelu. Toivon, ettei siihen asti tarvitse kuitenkaan mennä, vaan että lääkkeet alkavat tehota ja pään ravistelu loppuu. Onneksi korvat eivät vaikuta kovin kipeiltä, koira on pirteä oma itsensä muuten ja antaa hoitaa korviaan varsin kiltisti. Aava tosin on muutenkin hyvin esimerkillinen hauva; kynsienleikkuu, harjaus ja muut puuhat sen kanssa sujuvat ilman sen suurempaa tappelua. Se jopa syö vaikka pelkät lääketabletit ilman hämäysherkkuja, sitä ei haittaa juuri mikään. Onneksi näin, sillä yksi vastarannan kiiski meidän taloudessa riittää. Voisinkin joskus kirjoitella noista hauveleista hieman enemmän aikani kuluksi, vai mitä tuumaatte?

 Pieni sairas paras ystävä

Lauantaina köröttelin tallille jo kymmenen jälkeen, sillä iltapäiväohjelman vuoksi jouduin noudattamaan pientä aikataulua. Menin kentälle ratsastamaan, jälleen pienen sateen saattelemana. Jonkin noin puolen tunnin ajan sitä kestin, kunnes takin saumoista alkoi tulla vettä sisälle ja Rainlegsit eivät enää pysyneet riittävästi paikoillaan reisiäni kuivina pitämässä. Emme puuhanneet mitään sen kummempaa, ravailin ympäri kenttää ja ympyrällä, tein voltteja ja yritin vaan päästä ravin rytmiin mukaan. En ole ihan vielä tottunut ravaamaan uuden satulan kyydissä ja Rainlegsit tuppasivat kääntyä hieman reiteni alle, jolloin pito satulassa oli kehnompi. Ilmeisesti tasapaino kuitenkin oli kohtalainen, sillä vaikka Vessi ravaillessa oikeaan kierrokseen pelästyi jostain käsittämättömästä syystä naapuritarhassa paikallaan seissyttä hevosta, pysyin kyydissä mukana.
Liikutuksen jälleen riisuin hepan sukkelaan kamoistaan, ja pienen kuivattelun ja kylmäyksen jälkeen vein sen tarhaansa odottamaan päiväheiniä, jotka jaoin pikapikaa.

Kun tallipuuhat oli plakkarissa, suunnattiin kylän seurantalolle kuuntelemaan seuramme järjestämää, Markku Saastamoisen pitämää mielenkiintoista luentoa hevosten ruokinnasta. Saastamoinen toimii tutkijana ja opettajana Ypäjällä ja on esimerkiksi kirjoittanut kirjan samasta aiheesta.

Luento käsitteli pääasiassa harrasteratsun ruokintaan liittyviä huomioitavia seikkoja, rehujen suhteita toisiinsa ja yleistä mietintää asioiden tiimoilta. Varmasti tilaisuudesta olisi saanut korkealentoisemmankin niin halutessaan, mutta tällä muotoa se mielestäni sopi hyvin ihan perusharrastajalle. Paneuduttiin myös siihen, mitä haittoja liikalihavuudesta on hevoselle ja yllätyin, kun ilmeni, että hevosista ylipainoisia on itse asiassa isompi osa kuin ihmisistä! En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset syöttävät eläimistään pulskia, olivat itse sitten minkä kokoisia ja mallisia tahansa. On kuitenkin ihmisen vastuulla katsoa ja päättää, mikä määrä ruokaa ja herkkuja eläimelle on sopiva. Tai no, luennolla opin, että vain ihmiset syövät ruokaa, eläimet rehua, jota voi vaihtoehtoisesti kutsua myös muonaksi. Jokatapauksessa, kovin usein olen kuullut jonkun kertovan syyn lemmikin pulleudelle olevan se, kun eläin aina pyytää lisänamia. Kuulostaa siltä, että ongelma on valmis, jos ihminen ei pysy tiukkana. Vielä kun tuon dieetin saisi toimimaan omalla kohdallakin. Lauantaina huhkin vielä muutaman karsinan puhtaaksi luennon jälkeen ja suuntasin sitten viettämään koti-iltaa.

Eilen sunnuntaina ohjelmassa oli maastolenkki ratsastelukaverin kanssa. Tallilla ilmeni, että vaihtoehtona hänen ratsukseen oli vain tukkajumalasuokki, sillä muilla hevosilla oli joko edessä tunti tai sitten ei jalassa hokkeja. Vaikka maasto ei vielä olekaan jäinen, edistävät hokit kuitenkin liukkailla, kuraisilla reiteillä pystyssä pysymistä ihan mukavasti. Näinpä osasin odottaa reipastahtista lenkkiä, mahdollisten sivuloikkien kera. Ennen lenkille suuntaamista koin kuitenkin muita ärsytyksen aiheita. Rakas tammani kiukutteli satulan nähdessään ja onnistui näykkäisemään minua käsivarresta. Luulen, ettei se ihan hahmottanut miten lähellä sitä seisoinkaan ja sen tarkoitus oli lähinnä vain uhitella, mutta erehdyksessä nappasikin sitten kiinni. Nyt vasenta käsivarttani koristaa pienenpieni mustelma. Hevoseläin sai kyllä välittömän palautteen moisesta asiattomasta toiminnasta ja toivon, että tämä sen erehdys jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Kiukustun suuresti moisista virhearvioinneista, enkä välitä olla ainoankaan epelin puruluuna.

Näykkäisyepisodin jälkeen päästiin sitten matkaan ja alkuun Vessi vaikutti todella rauhalliselta. Sillä ei ollut kiire ruunan perään, vaikka se meni hieman kauempana. Kun ruuna loikkasi ensimmäisen lätäkön yli, Vessi hieman höristi korviaan, mutta jatkoi matkaa tasaiseen tahtiin, pojan touhuista sen kummemmin välittämättä. Kaverini totesikin lukuisia lätäköitä omanneen suoran jälkeen, että nytpä on tamma rauhallisena. Virhe! Koskaan ei saa mitään tuollaista sanoa ääneen ja kotimatka olikin jotain aivan muuta… Teimme pienen silmukkalenkin, jossa tietystä pisteestä kierretään sellainen noin ehkä 1,5 kilometrin pituinen lenkki päätyen sitten samaan pisteeseen ja tuloreittiä takaisin kotiin. Harmi kyllä, juuri tästä pisteestä tallin suuntaan on lätäkköä lätäkön perään. Ja, tunnetusti hepat intoutuvat yleensä mennessään kotiin päin, niin myös eilen. Kun ruuna hyppäsi ensimmäisen lätäkön yli, pysyi Vessi vielä ihan tyynenä. Toisen lätäkön kohdalla tilanne olikin kääntynyt jo ihan päälaelleen, tamma pomppi vähän joka suuntaan. Kun himmasin sitä, se pomppi paikallaan, kun en himmannut, se yritti kiriä ruunaa kiinni ja puhisi minkä kerkesi. Kylläpä olikin taas rentouttava lenkin loppu! Kaikenkukkuraksi ylittäessämme pientä pellon poikki menevää ojaa, hulahti Vessin toinen etunen maasta läpi varmaan parinkymmenen sentin syvyyteen. Ilmeisesti sillä kohtaa, ojan rummun lähettyviltä pohja oli jotenkin huteraa. Laittelinkin tallille sitten varoituksia tuon reitin käyttäjille. Onneksi ei sattunut mitään.

Sitten ei niin heppamaisiin kuulumisiin.
Mainitsin alkuun, että olen lenkkeillyt koirien kanssa aamuvarhaisella. Ja olenkin yrittänyt kipaista hieman reippaamman lenkin aamuisin tilanteen niin salliessa. Haluan kuitenkin olla töissä usein jo kahdeksan korvilla, joten lenkille suuntaan kuuden tietämillä, tänään tosin vasta puoli seitsemältä. Tulin siihen tulokseen, että pidemmät lenkit on kätevämpää tehdä aamulla, jotta illasta jää paremmin aikaa talleiluun ja muihin puuhiin. Toki koirat pääsevät aamun lisäksi ulos vielä kaksi kertaa päivän aikana myöhemminkin, mutta pidemmät lenkit olen pyrkinyt keskittämään nyt varhaisiin aamuihin. Hieman haasteelliseksi urakasta tekee se, etten voi lenkittää koiriani samaan aikaan.  Aavan kanssa me kävellään reippaasti, välillä hölkätään ja spurttaillaankin, mutta Ticolle sen sijaan jo reipas kävelyvauhti on liikaa, ainakin jos lenkki kestää pidempään kuin puoli tuntia. Olenkin ottanut tavaksi nyt lenkittää Aavan pidemmin ja Tico pääsee asioilleen ja nuuskuttelemaan ihan omassa rauhassa sitten erikseen.

Mitä liikkumiseen sitten tulee, olen nyt käynyt jonkin aikaa myös kuntosalilla muutaman kerran viikossa. Tarkoitus olisi myös aloittaa uimahallivisiitit kerta viikkoon nyt talven tullen. Yritän hieman keskittyä tuohon painonhallintaan terveellisempien elämäntapojen kera. Diabetes ei tee asioista turhan helppoja, mutta olen onneksi tottunut säätämään insuliiniannoksiani, joten pienen etsinnän jälkeen oikeat lääkeannoksetkin varmaan löytyvät. 

Juho innostui sunnuntaina kesken siivous ja ruuanlaittotuokioni kuvaamaan jaloittelemaan päässeen Konnan touhuja. Tässä siis varsin energinen kolmeminuuttinen, nauttikaa!