Nuorentunut ratsurotuinen etsii yhä sitä oikeaa...

Viime aikoina on tuntunut hieman tyhmältä avata koko bloggeria, kun ei mulla oikeastaan ole sitäkään vähää sanottavaa, kuin mitä ennen! Kerrotaan nyt kuulumiset kuitenkin lyhyesti.

Maanantaina ja tiistaina oli vuokraajan päivät perinteiseen tapaan. Maanantaina hän ratsasteli satulan kanssa, mutta kuunneltuani kertomusta kyseisestä liikutuksesta päätin, ettemme laita hepalle satulaa nyt hetkeen selkään. Neidin luimiminen on lisääntynyt ja nyt teki sitä kuulemma liikkeessäkin (yleensä silloin luimii vain toisille hevosille, nyt muutenkin). Tiistaina vuokraaja kävi selässä paksumman huovan kera ja keskiviikkona kokeilin samaa itsekin. Tiesinkin, ettei Vessin selkä mene ihan nojatuolista, mutta paksumman huovankin läpi okahaarakkeet tuntui tosi ilkeästi takalistoa vasten. Ravata en edes kokeillut (vuokraajaparka oli ottanut kolme askelta ravia), sillä vaikka olisin pysynyt kyydissä, olisin varmaan vammautunut iäksi, kun käyntikin tuossa selässä istuen tuntuu niin kurjalta. Pitäisi katsoa, jos saisi pari huopaa laitettua päällekkäin, jotta meno hieman pehmenisi.

Keskiviikkona satulatta köpötellessäni Vessi oli ihan mukavan rauhallinen. Yhdessä kulmassa se hieman meinasi kirittää, kun tunnilla muut hepat ravaili samaan aikaan, mutta huomasin sen aikeet ajoissa ja vauhti jäi haaveeksi vain. Se ei myöskään kompastellut kertaakaan. Voipi olla, että vanha satula hankaloitti sen menoa ja lisäsi kompastelemistakin, koska nyt siitä luovuttuamme on jalat pysyneet paremmin alla.

Vanhasta satulasta muuten sen verran, että sain sen tosiaan myytyä satulapajalle Ypäjälle ja he tosiaan korjaavat sen omakustanteisesti ja sitten myyvät eteenpäin. Sain satulasta ihan kelpohinnan siihen nähden, etten olisi itse saanut sitä kellekään rikkinäisenä myytyä, joten olen kaupoista enemmän kuin tyytyväinen. Ei olisi myöskään kiva säilytellä käyttökelvotonta satulaa missään nurkissa ja sainpahan pienen pesämunan uuden satulan ostoa ajatellen.

Satuloita kokeilin muutaman keskiviikkona. Meillä oli kokeilussa Kieffer Wien, joka oli lapakuoppien kohdalta topattu oikein mainioksi, mutta lysähti kuitenkin kiinni säkään, kun vyö saatiin kireälle. Toinen kokeilukappale oli postin kautta sovitukseen ottamani Albion-yleissatula, josta kuitenkin totesin rungon olevan vioittunut. No, ei sillä, säkätila ei riittänyt siinäkään. Tiedän nyt kuitenkin, että Kieffereissä sopivahko leveys on MW, Albioneissa ehkä jopa W ja Prestigeissä ilmeisesti 33-34. Kokeiltiin nimittäin uudelleen tallikaverin mukana tuomaa konjakin väristä Appaloosaa selkään ja siinä apurien ollessa vieressä kapusin tallin käytävällä satulan painoksi illan hämärässä. Säkätilaa jäi ihan kohtalaisesti, mutta kyseinen satula on hitusen liian kapea. Sen saisi satasella levitettyä, mutta mietin hieman, että onko se todella meille sopiva. Olenkin nyt yrittänyt löytää oikean kokoista Prestigeä meille kokeiluun (myös musta väri houkuttaisi!), jotta voisin todeta, kannattaako sellaiseen sijoittaa. Tätä nykyistä kappaletta en voi oikein ennen levitystä kokeilla liikkeessä, joten riski sen ostamisessa olisi älyttömän suuri. Olen hieman väsynyt koko satulapuuhaan juuri nyt ja yritänkin viikonlopuksi erkaantya noista nahkakapistuksista kokonaan. Alkuviikosta noudan varmaan muutaman jälleen sovitukseen.

Eilen torstaina ajelin jälleen tallille. Tai no, oikeastaan Juho ajoi ja lueskeli lehteä satulahuoneessa sen aikaa, kun liikuttelin hevosta. Verensokerini ovat olleet pari viime päivää tosi alhaisella tasolla ja huomaan esimerkiksi unohtelevani asioita. Tänään töistä tultuani jouduin todenteolla miettimään, olinko hetkeä aiemmin pessyt käteni ja esimerkiksi osa kotimatkasta bussilla on mennyt ihan muissa maailmoissa. Varsinkin illat ovat verensokerin kannalta olleet haastavia, joten olen nyt hieman varonut auton rattiin lähtemistä.

Rohkenin kuitenkin tekemään yksin pienen "kärryt unohtui kotiin" -lenkin tamman kanssa ja se olikin reissussa oikein rento ja mukava. Luottavaisesti tallusteli eteenpäin puuskuttava emäntä perässään, eikä kertaakaan kyseenalaistanut reittisuunnitelmaani. Olen melkoisen iloinen siitä, että meille on löytynyt tälläinen tapa käydä maastossa yhdessä. Jos ei muuta, niin Vessi saa hieman katsella maisemia ja mulla kunto kasvaa kohisten. Ei meinaan tule tarvottua tuon pikakiiturin perässä ihan ihmisvauhtia. Tuntilainen eilen kentältä huuteli mun perään, että mitä teen, kun hevonen kulki ohjissa edellä. Mitä siihen muuta olisi voinut vastata kuin että "hikoilen"! Tässä hieman kuvamateriaalia eilisillan puolituntiselta. Lopuksi otettiin kentällä vielä pienet pätkät ravia ja Vessi vaikutti oikein tyytyväiseltä tytöltä.

Eilisellä lenkillä kävi hauska pieni sattumus, kun tallusteltiin naapurin pihan poikki. Reitti on siis ihan sallittu ja siitä saa ratsastaa ja ajaa, ovat hevosihmisiä nuo naapurit itsekin. Rouva oli siinä haravoimassa syksyn lehtiä kasaan, kun hänen ohitseen mentiin. Kovin alkoi kysellä, että olenkos minä hevosta ajolle opettamassa. Jokin kommentin esitystavassa sai minut epäilemään, ettei rouva äkännyt Vessiä lämpöiseksi ja sanoin, että tämä tosiaan on entinen ravuri, ne hommat on tuttuja. Tamman ikäkin taisi rouvan yllättää, taisi ajatella Vessukkaa hieman nuoremmaksi. Muisti kysellä, että ratsastankos minä sillä myös... Juu tuota, joka viikko melkeinpä siitä heidänkin pihansa läpi ja usein vielä moikataankin! Viimeeksi hän näki Vessin sunnuntaina, kun kolmen pollen letkassa piha ohitettiin, joskin sillon allani oli toinen ratsu.
Siinä sitten tovi juteltiinkin, hän kyseli Vessin isästä (häpeäkseni en ole näissä sukuasioissa kovin hyvä, mutta ihme kyllä sen muistin) ja totesi, että kiltti on hevonen, kun tuolla lailla voidaan kulkea. No, oikeassa olikin, Vessin käytöstavoissa ei ole kyllä mitään moittimista. Se on niin kaikinpuolin fiksu käsitellä, että unohdan sen helppouden aina kunnes päädyn hoitamaan jotakin hieman vekkulimpaa tapausta.

Saapa nähdä, mitä tammulin kanssa huomenna keksinkään. Olisi niin kiva päästä ratsastelemaan kunnolla, mutta jäänee nyt odottamaan sitä satulan löytymistä nuo haaveet.