Uusi luku, jälleen kerran.

Vaikuttaa siltä, että tämä blogeilu on osaltani jäänyt taka-alalle, enkä usko, että tilanne muuttuukaan. Omassa elämässä on tapahtunut paljon monenlaista, eikä blogi ole enää kovinkaan usein mielessä. Ajattelin kuitenkin pitkästä aikaa kertoilla hieman kuulumisia. 

Vessin kesä sujui mukavissa merkeissä. Se vietti lomaa kolmisen viikkoa ja ohjelmassa oli vain ja ainoastaan syömistä. Itse olin samaan aikaan lomamatkalla Euroopassa ja ystäväni, entinen tallinpitäjämme katsoi tamman perään sillä välin. 

Syyskuussa toteutui jo muutaman vuoden voimassaollut haaveeni ja päästiin osallistumaan suunnistusratsastuskisoihin naapuritallin väen kanssa joukkueen  muodostaen. Olin harmitellut aiempina vuosina väärää sijaintiamme tai trailerin puutetta, mutta nyt päästiin mukaan ja olin innoissani! Itse suoritus otettiin lähinnä hauskanpidon kannalta, mutta maaliin päästiin eikä edes viimeisinä. Keventely ravissa Vessin vauhdeilla kartta kädessä oli kieltämättä aika veikeä kokemus ja suunnistaminenkin sujui hyvin jopa vauhdista huolimatta. Hauskaa oli ja lämmin tuli!

Syksyllä menikin koko porukan elämä melkolailla uusiksi, sillä ostimme omakotitalon vanhasta kotikaupungistani ja muutto oli jälleen edessä lokakuussa. Nyt Vessi asuu kivalla pikkutallilla parin muun kaviokkaan ja monen muun otuksen kanssa. Aikatauluhässäkkä ja oma sairasteluni ovat välillä vieneet voimia hevostelusta, mutta Vessi voi hyvin. Maastossa käydään edelleen usein, vaikkakin nykyisin pääasiassa ihan vain keskenämme. Nykyisellä tallilla ei ole maastoseuraa ja vaikka sellaista lähitallilta löytyykin, tulee niin pitkiä lenkkejä tehtyä harvemmin. Ratsastusseuran saamiseksi tarvitsee ratsastaa 40 min sinne ja toinen mokoma takaisin ja lenkki vielä päälle, joten lenkistä tulee melkoisen pitkä. Onnellinen olen ollut varmasta hevosestani, jonka kanssa onnistuu niin valtatien kuin moottoritien sillan ylityskin ja nämä lenkit ovat mahdollisia ylipäätään. Tiedän hyvin, että monen kanssa asia olisi aivan toisin!

Kaikenkaikkiaan ollaan oikein tyytyväisiä nykytilanteeseen. 

Vessi Instagramissa ja Facebookissa

Vaikka blogi viettääkin hiljaiseloa, kurkkaathan Vessin Instagram- ja Facebook-tilit. Kuvia säännöllisen epäsäännöllisesti.

Viikonloppua videolla

Uuden tallin myötä meille on muodostunut uusia viikonloppurutiineja. Hyvin usein viikonlopun jompana kumpana päivänä mies on lähtenyt mukaan tallille. Viikonloppujen tallireissuista on muodostunut kivan rentoja pienen yhteisen ulkoilun ja eläintenhoidon puuhasteluhetkiä. En aiemmassa elämässä oikein olisi osannut kuvitellakaan tälläistä elämäntilannetta. 

Tallilla ollessaan mies yleensä vastaa vihreän syöttelystä ja muistakin Vessin herkkuhetkistä. Usein on tehty yhdessä pientä taluttelulenkkiä Vessi liinassa ja koirat miehellä hihnan jatkeena, välillä oon puuhannut hevosen kanssa kentällä miehen katsellessa tai tehdessä omia juttujaan samalla ja hyvin usein olen käynyt maastossa samalla, kun mies on tallin ympäristössä lenkittänyt koiria ja odotellut meitä palaaviksi, näin myös eilen.

Eilen päätin lähteä ravailemaan Vessin kanssa maastoon, sillä sää oli oikein kiva (joskin aavistuksen viileä tuulen vuoksi) ja uskoin pohjienkin jo kuivuneen viime päivien sateiden jäljiltä. Oikeassa olin! Pohjat olivat pääosin oikein hyvät ja päästiin ottamaan kohtalaisen pitkiäkin ravipätkiä. Vessi vaikutti melko rauhalliselta, joskaan käynti ei olisi aina oikein maittanut, kun ravaaminen on vaan niin paljon kivempaa!

Ohessa kuusiminuuttinen ravailuvideo, olkaapa hyvät. Harmi kyllä aiempi editointiohjelmani lakkasi toimimasta, joten jouduin pätkimään tämän videon toisen ohjelman kokeiluversiolla (ärsyttävä vesileima!). 

Jo lenkin puolivälissä Vessi alkoi vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja rauhalliselta ja takaisin tallille päästyämme tunnelmat olivat näinkin leppoisat. Ihana, mainio, paras Vessi! 

Kesää ja laidunkautta odotellessa....

Kesä antaa edelleenkin odottaa itseään. Muutamista varsin lämpimistä päivistä on täälläkin saatu nauttia, mutta ilo on ollut varsin lyhyt. Eilen satoi rakeita ja tänäänkin on ollut niin kylmä, että kaupungista kotiin päästyäni olin umpijäässä. Olin suunnitellut lähteväni ravailemaan Vessin kanssa maastoon, mutta katsoin parhaimmaksi jäädä sulattelemaan itseäni kotiin. Eilisen sateen jäljiltä pohjat olisivat muutenkin olleet varmasti ainakin osin kelvottomat meidän vauhdeille.

Vessin kesän odotus on edennyt varmasti suhtlailla saman kaavan mukaan, kuin muillakin suomalaisilla hevosilla. Vihreän popsiminen on aloitettu hissukseen muutama viikko sitten ja on pienenä herkutteluna joka päivä. Koitetaan totutella tuoreeseen hissukseen ja ensi kuussa tamma meneekin kolmeksi viikoksi laidunelämää viettämään. Meidän omalla tallilla on hieman rajalliset laidunmahdollisuudet, mutta Vessi pääsee aiemmalta tallilta tutun tamman kanssa laiduntamaan naapuritallille jokusen kilometrin päähän. Laidunloman ajalle on tehtykin jo kunnon sotasuunnitelmat; ihmisväki lähtee ulkomaille ja satula toppaukseen. Onneksi tamma on silläkin välin hyvissä, tutuissa käsissä! 

Viime kesänä Vessukka ei päässyt oikein nauttimaan laiduntamisen riemusta, sillä silloisella tallillamme ei varsinaista laidunmahdollisuutta ollut. Hevosen sai viedä laitumelle hetkeksi, mutta se piti hoitaa sieltä sitten itse takaisin tarhaan tai karsinaan ja luonnollisestikaan näin laidunaikaa kertyi harvoin tuntiakaan päivässä. Olenkin nyt superiloinen siitä, että Vessi pääsee viettämään ihan ideaalista hevosen kesää; syömään ja pitämään vapaata työnteosta. Vaikka eipä sillä, ei tamman normaali arkikaan kovin raskasta nykyisin ole.

Viime syksy oli meille henkisestivarsin rankka, mutta voin ilokseni todeta, että siitä kuitenkin selvittiin. Aiempi tallipaikka oli meidän budjetille melko hintava ja sen vuoksi Vessillä oli muutama vuokraaja. Se on kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun ympärillä ja selässä ei ole liikaa elämää ja onkin rauhoittunut jälleen omaksi mukavaksi itsekseen, kun ollaan saatu olla ihan rauhassa. Loppuvuodesta tilanne oli toinen, tamma tuntui hetkittäin siltä samalta vieraalta hevoselta, joka kuutisen vuotta sitten ilmestyi tallin pihaan ja jonka kanssa tutustuminen vasta alkoi. Onneksi tilanteen rauhoittaminen palautti meidän arjen entiselleen. Vessillä käy nykyisin vuokraaja kerran, joskus kaksi, viikossa ja välillä muuan kaverini on käynyt harjailemassa tai taluttelemassa sitä hieman, jos olen itse estynyt talleilusta. Muuten kuitenkin puuhaamme ihan vain kaksin. Itseasiassa nyt, kun tallille on varsin lyhyt matka ja senkin voin kulkea omalla autolla, tulee tallipäiviä itselleni aiempaa enemmän. Joskus käyn vain harjailemassa tai syöttelemässä, mutta enää ei kulkemisen vaikeus ole ollut syynä olla heppaa moikkaamatta. Tämä se on luksusta! Toisaalta joskus voisi opetella olemaan ihan vain kotonakin, ilman huonoa omaatuntoa.

Maastossa käydään edelleen todella paljon ja eilen Vessi pääsi vuokraajansa kanssa pitkästä aikaa puomejakin ylittämään. Jos se saisi valita, se ei muuta tekisikään kuin kävisi maastossa ja jolkottelisi puomien ylitse!
Kaveriratsukon kanssa tehdään ihmisväen aikatauluista riippuen 1-2 käyntimaastoa viikottain ja olen mahdollisuuksien (lähinnä pohjien) mukaan käynyt heittämässä kaksin Vessin kanssa ravilenkkiä aina kun se on vaan ollut mahdollista. Mäkäräisten herättyä talviunilta tulimme yllätetyiksi ja Vessi varsin purruksi mahasta, kaulasta ja ryntäistään. En viitsinyt puremien päälle kiristää satulavyötä ja niinpä viime viikkoina olemme tehneet maastakäsin kävelylenkkejä ja olen juoksutellutkin sitä jonkin verran. Vuokraaja puuhaa joko kentällä tai maastossa ja aikataulujen mukaan pollella on nollasta kahteen kokonaista vapaapäivää viikossa. En kuitenkaan laske näitä niin orjallisesti, koska päivän "liikutus" saattaa olla puolen tunnin taluttelulenkki pellon reunaa pitkin, välillä syömään pysähtyen.

Ilmeisesti tämä yhdistelmä toimii meillä hyvin, sillä Vessin 1,5 kk sitten rokottanut ja raspannut lääkäri oli sitä mieltä, että tamma on ikäisekseen kivassa kunnossa. Uudehko kengittäjämme toissapäivänä tuumasi hieman yllättyneenä kurkanneensa karsinamme nimitaulua ja totesikin Vessin olevan varsin kivassa kunnossa oleva yli kaksikymppinen lämpöinen, jota hän ei olisi kyllä uskonut ihan niin vanhaksi. Ehkäpä jatkamme siis samoilla linjoilla, rauhassa ja elämästä nautiskellen ulkoillen. 

Torstain juoksuttelut

Viettelen mukavan rennon talvilomaviikon viimeisiä hetkiä ja ajattelinkin kirjoitella kuulumisia muutaman päivän takaa. Loman vuoksi ehdin tallille päiväsaikaan ja sain mukaan kuvaajankin ikuistamaan päiväämme. 

Vaihdoin Vessille muutama viikko sitten uuden kuolaimen ja tällä hetkellä sillä on käytössä Waterford. Kohtasimme melkoisen suuria ongelmia kuolaimettoman kanssa, sillä Vessi ei suostunut enää ravaamaan kunnolla ja totesin sen johtuvan kuolaimettoman vaikutustavasta. LG toimii meillä ihan kivasti käynnissä, kun "ei tarvitse tehdä mitään", mutta ravatessa en ollut enää siihen tyytyväinen. Halusin kuolaimen, joka ei aiheuta Vessin vihaamaa vipuvaikutusta niskaan (eli kaikki olympiatyyliset esimerkiksi oli täysin poissuljettuja), mutta jarrua piti silti löytyä. Aiemmin käytössämme ollut kolmipala ei enää Vessiä miellyttänyt ja se mutusteli epätoivotulla tavalla kuolainta hampaillaan ja leikki kielellään. Juttelenkin asiasta muutaman kaverin kanssa ja tämän ajatustenvaihdon perusteella päätin kokeilla Waterfordia. Nyttemmin suu on rauhoittunut ja hevonen vaikuttaa tyytyväisemmältä. Se on myös varsin iloinen, kun on päässyt taas ravaamaan ja tahtikin on oikein ratsastajaystävällinen.

Vessin muutosta uudelle tallille on nyt kulunut muutama kuukausi. Olemme viihtyneet oikein hyvin, paikka on puitteiltaan meille varsin täydellinen, hepo on saanut mahan täyteen hyvää heinää, iltasella ison kasan porkkanaa ja leipää ja ollaan tehty maastolenkkejä monta kertaa viikossa. Kentän alettua sulaa liikutuskuntoon päätin torstaina myös juoksutella Vessiä hieman, sillä juuri nyt pohjat maastossa sallivat lähinnä käynnin tai hyvin varovaisia lyhyitä ravipätkiä.

Alkukäynnit tehtiin ohjasajellen läheisellä metsäpolulla ja tiellä. Vaikka naapurin koira järjesti meille pientä jännitysnäytelmää, oli polle oikein leppoisalla tuulella. Palattiin tallille vähän juoksuttelemaan. Tamman vauhti oli varsin maltillinen, joskin viimeaikainen jumpan puute näkyi aika selvästi ulospäin asettumisella ja lapa edellä juoksemisella. Onneksi tätä päästään treenaamaan paremmin nyt kentän ollessa paremmassa kunnossa. Hieroja meillä kävi jokunen viikko sitten ja sanoi jäisten pohjien näkyvän hevosen kuin hevosen lihaskunnossa juuri nyt.

Lopuksi mamman mussukka näytti aika tyytyväiseltä. Ja pääsi jalkapesulle!

Kuluneella viikolla näytti siltä, että yksi haaveeni on hienan lähempänä toteutumistaan. Ollaan treenattu koirien mukaan ottamista käyntilenkeille ja homma saattaisi alkaa hissukseen sujua! 

Talvipäivän parhaat palat

Maailman parhain ulkoilusää ja tottakai, juuri tänään Vessiltä piti olla kenkä irti! Rauhallisen taluttelulenkin merkeissä nautittiin tästä päivästä. 

Kun hevo oli hoidettu, suuntasin kotiin välitankkaukselle ja sen jälkeen lenkille koirien kanssa. Tosi kärsivän näköisiä olivat juostessaan jäällä vapaana, poloiset! 

Talvitunnelmia

Tämä viikko on tarjonnut jos jonkinlaista ulkoilusäätä. Keskiviikkona keli oli karmiva niin autoilun kuin ratsastamisenkin osalta. Tein tuolloin Vessin kanssa puolen tunnin maastolenkin, jonka kohokohdat olivat jäätävä lumisohjo kasvoillani, järkyttävä lumipyry sekä toisesta takasesta lenkin aikana irronneet ja kadonneet kenkä ja putsi! Torstai menikin kengityspuuhissa (onneksi sain vanhan kengittäjämme kiinni ja hän pääsi apuun jo seuraavana päivänä!) ja mies pääsi näyttämään kengittäjälle paikkoja minun ollessani vielä töissä. 

Perjantaina halusin tehdä suht lyhyen, mutta tehokkaan lenkin, sillä halusin jo viikonlopun viettoon pitkän ja raskaan työviikon jäljiltä. Tallilta poispäin tallustellessamme en vielä tiennyt, mihin päätyisimme, mutta valitsin pellonreunalenkin, jota en ollut tehnyt pitkään aikaan. Lenkillä on kivan pituinen "laukkasuora" ja koska pohjat olivat hyvät, annoin Vessin päästellä sitä varsin reippaassa ravissa. Vaikka pätkä olikin suht lyhyt, taisi vauhtia olla virtojen purkamiseksi just sopivasti, sillä kotimatka sujui reippaasti, mutta käynnissä pysyttiin löysin ohjin. Tamma vaikutti oikein tyytyväiseltä.

Eilen Vessi toimi talutusratsuna, kun kaverini kapusi selkään minun varmistaessa liinan kanssa. Neljän kilometrin kävely paikoin kunnon hangessa teki kyllä hyvää varsinkin omalle kunnolleni. Lopuksi vielä juoksutin ravissa muutaman kierroksen ja otin loppukäynnit. 

Tarkkasilmäisimmät saattavat kuvasta huomata, että vaihdoin Vessille kuolaimen takaisin. LG:n säädöissä jokin jurppii Vessiä nyt kovin eikä ravaamisesta maastossa meinannut tulla oikein mitään. Hevonen meni kylki edellä banaanina, kuumui, kun olisi halunnut ravata, mutta ei sitten kuitenkaan edennyt mihinkään, vaikka pyysin. Nyt mennään hetken aikaa kuolaimella, että hepo tasoittuu ja kokeilen sitten säätää kuolaimettoman uudelleen. Mielelläni siihen palaisin, sillä Vessin suu on paljon rauhallisempi kuolaimetta. 

Otsalamppumaastoilua

Muutoistamme on nyt kulunut muutama viikko. En ole aivan varma, kumpi on kotiutunut paremmin tai nopeammin, minäkö vai hevoseni. Joka tapauksessa tämän muuton myötä molemmille aukeni aivan uusi ja erilainen elämä.

Vessin nykyinen koti on pieni yksityistalli rauhallisella sijainnilla metsän keskellä ja ihanien maastoreittien varrella. Vaatimaton, mutta meillä on kaikki, mitä tarvitsemme. Näin kotonani en tallilla ole ollut sen jälkeen, kun Vessi muutti pois pitkäaikaiselta kotitalliltaan tältä samalta kylältä. Välillä ehdin jo hieman pelätä, onko kaikki tuo rauha ja leppoisuus iäksi ohitse meidän elämästä, mutta onnekseni pääsimme tuohon samaan tilaan takaisin! Tuntuu, että vaikka talli ja sen käytännöt ovatkin uusia, me olemme silti palanneet kotiin! Tutut maastot ja pienen tallin tiivis yhteishenki tuntuvat kotoisalta enkä usko enää isommalle tallille päätyväni kuin pakon edessä. 

Näiden muutaman viikon aikana olen käynyt kentällä vain juoksuttamassa pahimpia virtoja pois sekä kerran rauhoittelevien loppukäyntien merkeissä, kun neitihevonen oli hieman kierroksilla maastosta palatessamme. Uuden kentän kahta puolta on tarhoja ja Vessiä taitaa hieman vielä ahdistaa vieraiden hevosten läsnäolo. Myöhemmin keväällä, hokkiajan jälkeen, se saanee tarhakavereita, mutta päädyimme tarhaamaan sitä siihen saakka yksin. 

Uudet parhaat kaverini!

Enää en tunne itseäni mitenkään kummalliseksi halutessani lähteä maastoon, vaikkei olisikaan enää valoisaa. Pimeällä on ihan hyvä maastoilla ja täällä kaikki tekevät niin! On ihan tavanomaista pukeutua päästä varpaisiin erilaisiin heijastimiin, loistaa auton ajovaloissa kuin joulukuusi ja ainakin joka toisella on samanlainen heijastinloimi kuin meillä. Tallikaverilla on niin tehokas otsalamppu, etten alkuun tätä kirjoittaessani edes muistanut meidän tehneen lenkin pimeällä. Sellaisen valonheittimen haluan itsekin meille ensi talveksi! Olen edelleen sitä mieltä, että asiat ovat pääosin varustelukysymyksiä. Samalla mietin, miten epätodennäköistä tämänlainen liikutus olisi alemmalla tallilla ollutkaan! Olisin varmasti kohdannut huolestuneita katseita ilmoittaessani lähteväni maastoon otsalampun valossa. Pelkkä kentällä vääntäminen ei kuitenkaan ole meidän juttu enkä töiden vuoksi ehdi tallille ennen viittä. Niinpä ihanat valoisat maastolenkit antavat vielä odotella itseään. 

Tuntuu hassulta muistella, miten muutama vuosi sitten tavoitteena oli ylipäätään tehdä maastolenkki yksin, nyt pilkkopimeällä tarpomaan lähteminen on miltei päivittäistä. Tätä on kyllä odotettukin, tyytyväisenä pörisee niin tamma kuin emäntäkin. Parin tunnin päästä suuntaamme taas seikkailulle pimeään! Oi onnea! Olemme omiemme joukossa! 

Takaisin kotiin.

Olen viettänyt lähes puoli vuotta hiljaiseloa tämän blogin puolella. Mietin jo, viitsinkö mitään enää kirjoitellakaan, mutta ehkäpä näin suurten muutosten jälkeen on hyvä vähän päivittää tilannetta. Tavoitteenani olisi kirjoittaa tänne jotain aina silloin tällöin, mutta ehkäpä elän päivän kerrallaan. 

Iso syy hiljaiselon takana on silmäni. Se leikattiin syyskuun lopulla muttei ole terve vieläkään. Itseasiassa olen huomenna menossa juttelemaan silmän tulevaisuudesta. 
Ikuisesti muistoihin on piirtynyt tallikaverin "jäähyväismaastolenkki", joka tehtiin päivää ennen leikkausta. Sateisena päivänä rillipäällä on vaikeaa jo muutenkin ja silmän ollessa kipeä en juuri eteeni nähnyt. Ei ollut itku kaukana. Itseasiassa kyyneleet kyllä valuivat pitkin naamaa, kun silmä vaan vuoti vuotamistaan... 

Osittain silmän kipujen ja kaikesta siitä aiheutuneen muutoksen vuoksi oma heppailuni on ollut keväästä lähtien paljon aiempaa epävarmempaa. Ei vaan enää huvittanut ja vaikkei pelottanut, ei silti tuntunut kivalta. Olisin mielelläni lähtenyt vaikkapa maastoon kävelemään, mutten oikein uskaltanut, sillä se olisi vaatinut 20 min asfaltilla, autojen seassa tai niiden vieressä ratsastusta. Vaikka Vessi on varsin maastovarma, en minä puokisokeana sitä kokenut olevani. Niinpä jäi menemättä. 

Uudella tallillamme oli varsin kivat puitteet, joskin myös varsin kiva tallivuokra. Koska vuokra oli suuri ja olin vielä itse estynyt välillä ratsastamaan, Vessillä oli kesän ja syksyn aikana melkoinen vuokraajarumba. Se teki huonoa sille ja stressasi emäntää. Maastoja kaipasin alusta lähtien ja kun ilmeni, että tallillemme rakentuu maneesi, oli päätös helppo. Me siirrymme alta pois, lähdemme paikkaan, jossa voimme maastoilla sydämiemme kyllyydestä ilman pelottavia yhteenottoja liikenteen kanssa. Kultaiset ovenkarmit eivät meitä varten ole kunhan homma toimii.Kieltämättä olin kaivannut jo pidempään takaisin vanhoille talliseuduille. Lopulta paluu sujuikin odotettua helpommin. Ensin löydettiin tallipaikka Vessille ja viikon päästä asunto meille. 

Muutosta on nyt noin viikko eivätkä pk-seudun pölyt paljon jaloissa paina. Ollaan ehditty maastoon jo muutaman kerran (otsalamppu on uusi paras ystäväni!) ja totutellaan uuteen talliarkeen ihan kahdestaan. Tiedän jo nyt, että blogin jatko tulee olemaan hyvin "hyvän mielen hevosteluun" painottuva. Lupaan olla entistäkin vähemmän verenmaku suussa ja viihtyä metsässä viikoittain. Tekisi varmasti hyvää monelle muullekin :) 

Lämppärileiri, sunnuntai

Sunnuntain kertomuksen kirjoittaminen on harmillisesti hieman jäänyt. Silmävammani on jälleen pistänyt kapuloita rattaisiin ja palattuani leiriltä kotiin ja töihin, päädyin samantien sairaslomalle flunssan vuoksi. Palatsanpa kuitenkin kolmen viikon taakse leiritunnelmiin.

Sunnuntwiaamun ohjelmassa meillä oli maastoesteitä. Olin koulutunnin sijaan valinnut meille esteitä lähinnä siksi, että halusin käväistä hyppäämässä onnistuneesti muutaman pienen ristikon radalla ennen kuin muu ryhmä siirtyy maastoesteille. En ollut ajatellut hypätä maastoesteitä, mutta sinnepä radalle meidätkin sitten houkuteltiin.

Tukkiestettä Vessi ei suostunut hyppäämään ennen etukäteistutustumista. Sen jälkeen se pomppasikin sen yli kahdesti varsin reippaasti. Musta alkoi tuntua, että siihen olisi ollut hyvä jäädä, mutta opettaja halusi, että hyppäämme vielä. Sen jälkeen alkoikin sitten tulla kieltoja, läjäpäin. Osin syynä olin varmasti minä itse, mutta syystä tai toisesta, tilanne alkoi turhauttaa. Lopulta hyppäsimme tukin yli pari kertaa paikaltamme ja, ihme kyllä, pysyin kyydissä!

Tämän tahkoamisen jälkeen siirryimme metsään maastoesteradalle. Enää emme hypänneet, mutta tutustuimme bankettiin lähietäisyydeltä. 

Vessi kilttinä heppana päätti astella mokoman yli ja huvittelinkin hetken kiipeilemällä sitä käynnissä ees taas. Hieno heppa, sai opettajaltakin kiitosta! Lopuksi käytiin vielä viilentelemässä heppojen kinttuja järvivedessä. 

Reissussa oli kivaa, mutta kotiinpaluukin oli varsin jees. Oli aika naatti olo moisen viikonlopun jäljiltä.

Lämppärileiri, lauantai

Lauantaiaamuna aloittimme päivän ohjelmaa puomi- ja estetunnin parissa. Olin luonnollisesti tiennyt, että hyppyjä viikonlopun ohjelmassa on ja olimmekin Vessin kanssa kertailleet pieniä pomppuja leiriä edeltävänä keskiviikkona. Välihuomautuksena todettakoon, että silloin kolmen pienen esteen tehtävä meni hyvin, Vessillä oli kivaa ja itsellänikin levollinen mieli viikonloppua ajatellessani. Olin myös iloinen saadessani huomata, että hypyt LGn kanssa sujuivat ihan samoin kuin aikanaan kuolaimellakin. Ei jännittänyt enää sekään.

Tunnille kyhätyt pari estettä olivat korkeudeltaan meille oikein sopivia. Mietin tosin, miten Vessi mahtaa suhtautua ponnistuspuomiin, kun en sellaista itse ole koskaan käyttänyt. Esteet olivat sarjana ja kävi mielessä, miten Vessin raviaskeleet mahtavat tuolle välille sopia. Muut hevoset kun tehtävän luonnollisesti suorittivat laukassa. 

Perjantain tapaan Vessi oli varsin reipas jo alkuraveissa. Asiaa ei helpottanut myöskään se, että iso osa tunnin ohjelmasta suoritettiin oikeassa kierroksessa, joka on meille se vaikeampi ja siksi yleensä myös reippaampi. Sain Vessin kuitenkin suht hyvin kuulolle, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että mentäisiin liian kovaa.

Tehtävä alkoi ympyrällä, jolla ylitettiin kavaletti. Tästä siirryttiin linjalle, jossa oli ensinnä ristikko ja sen jälkeen sarjan toisena osana pysty . Lopuksi tehtiin toinen ympyrä ja sillä kavaletin ylitys. Tuo sarjan jälkimmäinen osa laskettiin meille ristikoksi ja se aiheutti sellaisenaankin paljon päänvaivaa. En ole itse kovin tottunut sarjojen hyppääjä (no, en kummoinen hyppääjä muutenkaan) ja Vessi varmasti aisti epävarmuuteni. Luulen, että sitä itseäänkin saattoi hienan jännittää ja uskon, että hieman erilailla rakennettu tehtävä olisi ollut sille helpompi ja reilumpi. Saimme aikaan melkoisen monta kieltoa, kun ensimmäisen hypätyn esteen jälkeen Vessi koukkasi sen verran vasemmalle, että pelkäsin meidän törmäävän tolppaan. Saimme kuitenkin muutamia onnistuneitakin suorituksia, joten tunti ei mennyt ihan penkin alle kuitenkaan. Jäi siltikin hieman kurja fiilis, sillä tuntui, että sössin itse ihan liikaa. 

Lauantain toiseksi ratsastuskerraksi oli sovittu maastolenkki. Se alkoikin hieman hupaisasti, sillä reissumme kärkihevoseksi tarkoitettu oppaamme hevonen ei meinannut suostua poistumaan omasta kotipihastaan. Vessi lampsi menemään omaan varmaan tapaansa ja näin olimmekin sitten miltei koko menomatkan kärjessä. 

Rauhallisille hiekkateille päästyämme oli vuorossa ravipätkä. Fiilistelin, että Vessille tule kurjat oltavat letkassa ja päätimme, että me mennään omana yksikkönämme edeltä ja muut tulevat letkassa perässä reissun vetäjän takana. Täytyy sanoa, etten ole varmaan koskaan mennyt hevosella niin kovaa, kuin mitä me tuo kilometri viiletettiin. Silti ei tullut sellainen olo, etteikö heppa pysyisi hyppysissä. Sovitussa kohdassa hiljensin ja jäin odottamaan muita ja sen jälkeen otimme oman paikkamme possujunassa. Takaisinpäin ravasimme joukkion mukana ja se sujui oikein kivasti. Teki varmaan Vessille hyvää purkaa ensin hieman menohaluja, jaksoi sitten paremmin mennä muiden tahtiin.

Lenkin jälkeen hevosilta napsittiin suojat pois ja menimme kahluuttamaan niitä tallin alueella olevalle rannalle. Ensin Vessi hieman hätkähti pieniä aaltoja, mutta pian kahlaili jo muina tammoina matalassa vedessä.

Illalla poikettiin vielä samalle rannalle uittotunnelmissa. Nyt Vessikin marssi ihan suoraan veteen. Tallusteltiin syvemmälle, Vessi ui pienen matkaa ja tekikin sitten niin yllättävän käännöksen, että kuski putosi matkasta. Käytiin sitten uudestaan vielä vähän syvemmällä ja lopulta palattiin pikaisen vaatteenvaihdon kautta talliin ja iltaheinille. 

Lämppärileiri, perjantai

Kun kaksi vuotta sitten järjestin ensimmäisen Lämminveristen ystävät ry:n leirin, en osannut toivoakaan, että vielä jonain vuonna lähden leirille Vessin kanssa. Vielä viime vuoden leirin aikaan tilanne ei ollut yhteiselle reissulle kypsä, mutta tänä kesänä sain vihdoin pakata ratsastuskamojen lisäksi myös hevoseni mukaan toiminnalliselle viikonloppuleirille. Siitä on pitkälti kiittäminen kuskina toiminutta miestäni.

Tämänvuotinen leiri järjestettiin Ruoveden ratsutallilla, jossa meitä opetti Tuukka Laitinen. Matkaa meiltä tapahtumapaikalle on muutamia satoja kilometrejä, joten lähdimme reissuun perjantaina jo hyvissä ajoin. Olin pakannut ison osan tavaroista jo torstaina ja haimme tuolloin illalla vuokralle trailerin lähtöpäivän hässäkkää keventääksemme. Lastasin Vessin puoliltapäivin ja olin jälleen hyvin tyytyväinen siitä, ettei koppiin meno ole hevoselleni mikään ongelma. Siellä se tyytyväisenä alkoi mussuttaa heiniään ja meidän karavaani pääsi matkaan. 

Meidät leiriläiset oli jaettu kahteen ryhmään täysin perjantain saapumisaikojen perusteella. Meidän ryhmässä oli Vessin lisäksi toinen "oma" lämpöinen ja sen lisäksi kaksi lainahevosta tallilta. Toinen ryhmä koostui sitten kokonaisuudessaan lämppäreistä. 

Perjantaina meillä oli ohjelmassa koulutunti. Tuolta tunnilta ei, harmi kyllä, ole olemassa kuvamateriaalia, sillä kamera saapui paikalle vasta toisen ryhmän matkassa. Tämä tunti oli luonnollisesti hieman tutustumista meidän ratsukoiden ja opettajan välillä. Kerroin hieman meidän yhteisestä historiasta ja Vessin nykyisestä osaamistasosta. Koska yhtä lukuunottamatta muut leirin lämpöiset olivat mulle jo ennalta tuttuja, tiesin itse, että hevoseni on niistä selkeästi osaamattomin. Jännitin hieman etukäteen, miten suoriudumme. Vessiäkin ilmiselvästi jännitti ja kuten yleensä, sitä inhotti muut hevoset. Onneksi oli silti suht siivosti. 

Teimme muutamia harjoituksia siirtymisten ja muun tavanomaisen merkeissä. Sitten koitti se heti, jota olin ehtinyt jo pelätä! Oli laukkaamisen aika! Kerroin opettajalle, että meidän laukka on jokseenkin fiasko ja päädyttiinkin esittelemään sitä opettajalle kaikessa rauhassa, toisten leiriläisten ollessa heman kauempana. Pysyteltiin pääty-ympyrällä ja opettaja pyysi mua nostamaan laukan ollessani ympyrän kauimmaisessa kohdassa. Uskomatonta, mutta totta, se onnistui! Vessi laukkasi useamman kierroksen suhteellisen tasapainoisesti ja kiihdyttelemättä sen kummemmin. Teimme vielä kaksi nostoa sen perään ja vaikka ensimmäinen olikin nostoista paras, sujuivat jälkimmäisetkin ihan kivasti. Olin hyvin hyvin hämmästynyt ja iloinen ja Tuukkakin totesi, että hän odotti kyllä mun ennakkoilmoituksen perusteella aivan jotain muuta. Yritin ottaa hieman loppuraveja muiden vielä nostellessa laukkoja, mutta eihän siitä oikein mitään enää tullut. Vessi oli niin kierroksilla, että sen rauhoittaminen otti hetken. Niinpä päädyimme loppukäynteihin. Suorastaan harmittaa, ettei meidän laukoista tullut todistusmateriaalia, sillä itselle niistä jäi ihan huippufiilis! 

Tunnin jälkeen käytiin ruokaostoksilla ja siirryttiin hissukseen iltapalan kautta odottelemaan lauantain koitoksia. 

Radalla

Nykyisen tallimme hyviin puoliin lukeutuu ehdottomasti se, että maastoseuraa olisi teoriassa melko runsaasti. Usein kuitenkin aikataulut menevät harmillisesti hieman ristiin.
Eilen päästiin kuitenkin kaveriratsukon kanssa lähistön metsäteille kävelemään ja luonnosta nauttimaan. Vessikin oli silmin nähden tyytyväinen, sillä edellisestä kunnon maastolenkistä (pieniä alkukäyntejä lukuunottamatta) oli vierähtänyt jo tovi. Kipeän silmän kanssa moinen ei ole oikein ollut vaihtoehto ja eilenkin jouduin laittamaan tippoja pari kertaa tien päällä.

Tänään käytiin neljän ratsukon voimin urheilemassa läheisellä raviradalla. Pohja oli hyvän ja kiinteän tuntuinen, juuri sopiva vähän reippaammallekin vauhdille. Vessikin ravaili sellaista kyytiä, että takana lautalla tulleen hepon naama oli kurassa. Yritin myös nostaa laukkaa, mutta touhu meni lähinnä pään viskelyksi. Sen verran tuolla on voimaa, että takapuoli nousee penkistä kyllä, kun se reippaasti kiskaisee päänsä alas. Melko reipasta ja varsinkin jännää meno oli, hepalle tuli hiki. Kotimatkalla sade kyllä pyyhki hien pois pinnasta tehokkaasti. 

Olipa hauskaa! Pitää mennä pian uudelleen! 

Kun pieni virheliike voi pilata elämän.

Ennenkuin kukaan ehtii säikähtää, sanottakoon heti alkuun, että Vessi on kunnossa, sillä ei ole mitään hätää. Se, jolla on hätää ja murhetta, olen minä itse.

Kaikki alkoi huhtikuun puolivälin tietämillä, kun olin illalla menossa nukkumaan. Makasin mahallani, korjasin tyynyä pääni alla ja jotenkin epähuomiossa onnistuin raapaisemaan etusormella oikeaan silmääni. Kuulostaa melko pieneltä vaivalta, mutta yli kolmen kuukauden kokemuksella voin sanoa, ettei se todellakaan ole sitä. 

Seuraavana päivänä lääkärinvastaanotolla selvisi, että haava on sarveiskalvossa. En saanut pidettyä silmää auki ja siitä vuosi isoja, lämpimiä kyyneleitä. Tuntui, kuin koko ajan olsii roska silmässä. Toki olo oli mielettömän kurja ja kivulias, mutta kivun lisäksi mieltä veti maahan se, että olin aikeissa aloittaa talvilomani vain kaksi päivää tapahtuneen jälkeen ja olimme tuolloin lähdössä myös matkalle. Matka saatiin tehtyä antibioottivoiteiden voimin, mutten tuolloin vielä tiennyt, että homma ei todellakaan ollut vielä tällä selvä. 

Silmän jatkaessa kiusaamistani olinkin pian melko tuttu näky lääkäriasemalla. Meillä on melkoisen kattava työterveyshuolto ja sitä kautta kävin myös useammalla silmätautien erikoislääkärillä. Toistuvasti sain kuulla, miten silmä kyllä paranee, miten pitää vain olla pitkäpinnainen ja käyttää määrättyjä voiteita ja kostutustippoja säännöllisesti. Samaan aikaan tuskailin useamman yön viikossa siitä, kun parantumassa oleva sarveiskalvo jäi nukkuessani yläluomeen kiinni ja herätessäni repesi uudelleen ja uudelleen. Pahimpien öiden jälkeen kipu oli melkoinen ja lepuutinkin silmää usein lapun alla päivisin.

Muutamia viikkoja sitten, jälleen ilahduttavasti ennen ulkomaanmatkaa, silmä vahingoittui yöllä kolmeen otteeseen. Aamulla kipu oli niin kova, että jättäydyin pois töistä ja sainkin useamman päivän sairasloman. Fiksun yleislääkärin johdosta pääsin silmälääkärin kautta Silmäklinikan päivytstykseen. Ilmeni, että mun aiemmassa hoidossa on tapahtunut kohtalainen hoitovirhe. Annetut ohjeet ja kuurit ovat olleet ihan oikeita, mutta lääkärit ovat sivuuttaneet toistuvasti faktan, että diabetikkojen sarveiskalvot paranevat todella huonosti ja hoito olisi pitänyt ohjata ihan toisille urille jo 2kk sitten... Turhaa kipua, stressiä, lääkintää ja rahanmenoa.

Silmäklinikalla silmä putsattiin sarveiskalvon riekaleista, kuulemma ei ollut kaunista katsottavaa. Ensiavuksi sain silmään hoitavan piilolinssin, jonka alla pinta saa rauhassa parantua ilman repeämisiä. Matka terveeseen silmään on vielä melkoinen, mutta iloitsen nyt pienistä onnellisista kivuttomista hetkistä. Toissailtana palasin miehen kanssa kotiin lomareissusta, johon päästiin tästä kaikesta huolimatta.

Laukannostoja

Uuden tallin ison kentän myötä olen päässyt hissukseen tekemään sitä, mistä olen pitkään haaveillut, nimittäin treenaamaan laukannostoja. Edellisen tallin kenttä oli sen verran kapoinen, etten saanut sillä tehtyä edes mieleistäni ympyrää. Nyt ei kuitenkaan tila lopu kesken. Kun vielä saapuu tallille hieman vähemmän suosittuun aikaan, pääsee ratsastamaan ihan ylhäisessä yksinäisyydessään, eikä tarvitse murehtia, miten tällä tykinkuulalla väistellään muita ratsukoita. Vaikka tykkään ratsastaa myös seurassa, on tämä kivaa vaihtelua ja myös vähän turvallisempaa, kun treenaillaan jotakin näinkin vauhdikasta. 

Halusin ensin saada LG:n kanssa toimivan fiiliksen ennen laukkailujen aloittamista. Kun touhu näytti sujuvan lauantaina, päätin tehdä noston ravista. Hetken Vessi ihmetteli, mutta sitten laukattiinkin pienehköä ympyrää kolme kierrosta. Olin ihan liekeissä, sillä nosto sujui tosi kivasti ja laukka pysyi hyvin yllä eikä heppa edes kovin pahasti kuumentunut. 

Sunnuntaina tein uuden noston, jota Vessi selkeästi osasi odottaa koko edeltävän ratsastustuokion ajan, luonnollisesti vauhti mielessä. Mies oli tallilla mukana ja nappasi videopätkän tuosta eilisestä nostosta. Ei paha, kunhan ei huomioi mun supervatkaavia käsiä! Jatketaan harjoituksia! Ajattelin, että nyt otetaan nostot ja laukkailut ihan normaaliksi arkirutiiniksi pikkuhiljaa, jotta pian ne eivät enää ylitä uutiskynnystä.

Läkähdyttävä sunnuntairatsastelu

Palasimme juhannusreissusta jo puoliltapäivin tänään, joten ehdin oikein mainiosti tallille ennen päivän muita velvotteita. En tosin ole varma, oliko yhden maissa helteisenä kesäkuun iltapäivänä ratsastaminen ihan kauhean hyvä idea. Tallille päästyäni tuntui jo siltä, että sydän pomppaa rinnasta ulos kuumuuden vuoksi, enkä vielä edes tehnyt mitään. Aurinko oli mennyt puoliksi pilveen, onneksi, mutta missään ei ollut pienintäkään tuulenvierettä vaan ilma seisoi, lämpömittarin näyttäessä noin kolmeakymmentä. Ilma ei siis liikkunut, laisinkaan, mutta sitäkin enemmän joka puolella lenteli paarmoja. Mielettömän upeat puitteet pienelle ratsastushetkelle. Tiesin jo selkään kavutessani, että täällä ei jaksa olla kauaa ja hevonenkaan tuskin hommasta mielettömästi nauttii. 

Mukana tallilla ollut mies otti meistä hieman videota (ja huokaili ystävällisesti ääniraidalle siinä samalla). Yritin tänään keskittyä siirtymisiin ja ympyrällä ratsastukseen, sillä ötököiden vuoksi heppa oli viimeaikaista itseään reippaampi. Tässä kuitenkin hieman kaukaa kuvattua ravipätkää meidän tämänpäiväisistä ravailuista.Ötököitä lukuunottamatta tammuli vaikutti kohtalaisen tyytyväiseltä. Vielä tyytyväisempi se oli, kun ratsastuksen päätteeksi huuhtaisin sitä sienen kera ja mies vei sen vihreää popsimaan hetkeksi.

Juhannusaatonaatto

Juhannuksen kunniaksi pääsin tänään töistä jo hieman aiemmin ja suuntasin suoraan tallille, hieman jännittynein miettein. Vessillä on tällä hetkellä kaksi vuokraajaa helpottamassa meidän arkea ja he molemmat olivat alkuviikon käyntiensä jäljiltä sitä mieltä, että hepalla oli virtaa vähän muillekin jakaa, eikä ohjaus, jarrut tai vaihteistokaan toimineet ihan ideaalisesti. En siis tämän jäljiltä oikein tiennyt, mitä odottaa tämänpäiväiseltä ratsastukselta. 

Pian kuitenkin selvisi, että mietteeni olivat ihan turhia. Hevosen käyttäytymisen pohtimisen sijaan sain lähinnä jännittää, kuinka märäksi ratsastuksen aikana mahdan kastua, sillä tietenkin sade alkoi juuri, kun olin kapuamassa Vessin selkään. Temppuilusta tai ylimääräisistä spurteista ei kuitenkaan ollut tietoakaan. Käytin edelleenkin LG:tä ja tyytyväisyyteni siihen jatkuu myäs tämän kerran jälkeen. Mikäli heppa toimii noin kivasti kaikissa tilanteissa jatkossakin, en näe syytä palatakaan kuolainten pariin. Kunpa vain muutkin saisivat sen kanssa onnistumisen kokemuksia päivitettyjen varusteidenkin kanssa.

Vessukka on aiemminkin vähän ahdistunut uusista ratsastajista ja tämä on ollut meillä pienenä haasteenakin vuokraajien löytymisen suhteen. Olen toki kokelaille kertonut, että Vessi on hitaasti lämpenevää sorttia ja vie aikansa, ennenkuin se on sinut uusien tyyppien kanssa, mutta tokihan tuollainen pöhköily antaa siitä ajoittain hieman huonon kuvan. Pitkäaikaiset vuokraussuhteet ovat palkitsevia, kun samaa rumbaa ei silloin tarvitse toistaa jatkuvasti.

Tämänpäiväiseen ratsastukseen palatakseni, kaikki meni tosiaan ihan mallikkaasti. Ennakko-odotusten vuoksi keskityin alkuun tekemään siirtymisiä ja erilaisia pikku jumppajuttuja sinkoilun välttämiseksi ja Vessi vaikuttikin oikein rennolta ja tyytyväiseltä. Oikeassa kierroksessa se tosin oli selkeästi jähmeämpi ja kaivannee vähän tehokkaampaa jumppaa. Minä puolestani kaipaisin metsäisiä  maastoreissuja. Ei olla hetkeen päästy kunnolla tallustelemaan luonnon keskelle ja luulen, että kaivataan sellaista rauhaa molemmat pelkän kentällä pyörimisen sijaan. Loppukäynnit sentään otettiin läheisellä pienellä maastolenkillä, tyhjää parempihan sekin on.

Huomenna kiiruhdan vielä pikaisesti aamulla hetkeksi kentälle pyörimään ennen Keski-Suomeen suuntautuvaan juhannusreissuun lähtemistä. Saapa nähdä, onko silloin jo vastassa hurjan reipas polle!

Pahoittelut muuten typoista, niitä on turkasen hankala korjata tabletilla ja puhelimella! 

Aiemmin tässä kuussa, vielä kera kuolainten

Tää on parasta just nyt.

Kolme viikkoa sitten pakkasimme kimpsut ja kampsut ja muutimme uudelle tallille. Muuttomatka ei ollut pitkä, mutta tehdessämme sen "neljän ruuhkan" aikaan, kohtasimme puolen tusinaa rekkaa  ja muuta jännittävää. Onneksi luottoratsuni viis veisasi mokomista. Tosin, laista piittaamatta ratsastin turvallisuuden nimissä kevyen liikenteen väylällä. Niin kylällämme muutkin tekevät ja se tuntuu melko viisaalta ratkaisulta raskaasti liikennöidyn tien varrella.

Kontrasti vanhaan talliin on melkoinen, hetkeäkään en ole näiden viikkojen aikana tuota muuttoa katunut. Nykyisin nautimme pienestä arjen luksuksesta; hakepohjaisista tarhoista, jättimäisestä kentästä ja sisävessasta. Helpompien kulkuyhteyksien vuoksi harrastaminen on tuntunut entistäkin mielekkäämmältä, kun tallille raahautuminen ei vie niin paljon aikaa tai voimavaroja ja nyt on taas olemassa jonkinlainen talliporukkakin, jonka mukana puuhata. Tallilla on useampia vanhoja tuttuja ja olen tuntenut oloni mukavaksi ja tervetulleeksi kaikinpuolin. Vessi puolestaan on saanut massaansa takaisin (osin syynä varmasti ajoittainen laiduntaminen, meidän nurmi-imuri!) ja se näyttää selkeästi kotiutuneen uudelle tallille. Se on ollut varsin miellyttävä ratsastaa ja olen viime viikkoina nauttinut sen selkään kapuamisesta hyvin paljon. 

Vaikka Vessi on vaihtanut nyt tallipaikkaa viimeisen kahdeksan kuukauden aikana kahdesti ja yhteisen historiamme aikana se on asunut nyt viidellä tallilla ja viettänyt kuudennessa yhden kesänsä, olen muissa asioissa huomannut olevani huomattavasti rutinoituvampaa sorttia. Varusteita en kauheasti ole päivitellyt viime vuosina, mitä nyt muutama vuosi sitten ostin uuden satulan rungostaan rikkoutuneen tilalle ja pitkään haaveilemani meksikolaiset suitset käytettyinä kaverilta. En ole varusteurheilija, koska en ole kiinnostunut materiasta enkä toisaalta kovin rahakaskaan. 

Joitakin viikkoja sitten havahduin kuitenkin tilanteeseen, johon uskoin vain varustepäivityksen auttavan. Mieheni kävi yhtenä päivänä tallilla kanssani. Vessi tuntui tuolloin ihan kivalta ratsastaa, mutta videota jälkeenpäin katsoessani tajusin, että se aukoo suutaan jatkuvasti. Tarkemmin kun asiaa mietin, tajusin, että se on itseasiassa tehnyt sitä aiemminkin, mutta olen aina tuuminut asialle jonkin selityksen. Nyt tulin vain yksinkertaisesti siihen tulokseen, että hevoseni ei pidä kuolaimesta suussaan enkä halunnut enää ummistaa silmiäni asialta.

Meillä on ollut nyt useampia vuosia käytössä D-renkainen kolmipala ja olen periaatteessa ollut siihen melko tyytyväinen. Aiemmin meillä oli lainassa ja kokeilussa muutamia erilaisia kuolaimia, mm Baucher, mutta sillä ratsastaessa Vessi reagoi mielestäni liikaa vipuvaikutukseen. Viisi vuotta sitten Vessin suupielet hermostuivat ruohoon melko vahvasti ja sille tuli molemmille puolille haavaumat. Tuolloin lainasimme hetkeksi hackamoreja, kun en hennonnut kipeään suuhun kuolaimia laittaa. Heppa tuntui niillä ihan mukavalta ratsastaa ja tuuminkin nyt, että ehkä uskallan ainakin kokeeksi luopua suuhun tulevasta kuolaimesta tuon aiemman suhteellisen positiivisen kokemuksen jäljiltä. 

Vessi kesällä 2011

Muutamasta blogista olin lukenut jo pidempään hyviä kokemuksia LG Bridlestä. Taisinpa joskus tiedustella sitä joltakulta lainaankin, mutta kokeilu ei tuolloin onnistunut. Kun nyt tein havainnon Vessin suun aukomisesta ja lomarahjen maksukin oli sopivan lähellä, budjetoin hankinnan alkukesään. Satuinpa vielä

löytämään periaatteessa käyttämättömät, vain kokeillut kapistukset vähän edullisemmin, joten olin hankinnastani hyvin iloinen. 

Lauantaina fiksailin meidän suitset uuteen uskoon ja otin LG:t testaukseen. Ohjaus ja jarrut toimivat oikein hyvin, mutta heppa ei suostunut ravaamaan. Se myös pakitteli eikä tuntunut muutenkaan ihan normaalilta itseltään. Tuumasin, että säädöt olivat varmaan vielä liian tiukilla ja sunnuntaina laitettuani turparemmiä löysemmälle, alkoi hevonenkin toimia! Otin kokeeksi muutaman pienen ravipätkän kentällä ja sen jälkeen suunnattiinkin tallikaverin kanssa maastoon! Hyvin epätyypillistä minulle, lähteä nyt muutaman hassun minuutin kokeilun jälkeen uusien päävehkeiden kanssa tallustelemaan tuonne moottoriajoneuvojen sekaan! Hieman kieltämättä jännitti, sillä vaikka tuntui, että jarrut on kyllä hyvin hallussa, tunne oli kuitenkin vielä hieman vieras. Myös reitit olivat vielä täysin oudot, emmekä lähtiessämme tallilta tienneet laisinkaan, mihin vielä päätyisimme. Olen yrittänyt saada kokeneempia maasto-oppaita mukaan, mutta ikävä kyllä aikataulut tuntuvat menevän koko ajan ristiin. Tallikaveristakaan ei asiassa ollut apua, sillä hän on maastoillut seudulla vielä minuakin vähemmän. 

Valtaosa lenkistä oli, harmi kyllä, asfalttitietä. Löysimme kuitenkin erään hiekkatien pätkän, jolla päätettiin kokeilla ravia. Puolipidätteeksi tuntui riittävän pelkkä sormien kevyt puristaminen nyrkkiin ja tamma hiljensi vauhtia kuin ajatuksesta. Sinänsä ihan kiva, koska tuo hiekkatie päättyi isomman tien risteykseen. Jätin kyllä jarruttamiselle varalta vähän matkaa, joskin ravaillessa tunsin, ettei heppa tee ylläreitä tälläkään kertaa. 

Loppumatkankin Vessi oli oma luotettava itsensä. Vaikka jouduimme ratsastamaan ison tien vartta autojen seassa, se tallusteli vain tyynenä tien reunaa. Lopuksi menimme tallustelemaan hetkeksi kentälle ja sen jälkeen Vessukka pääsi nauttimaan laitumen antimista. 

Tällä hetkellä olen vaan niin hirmuisen hyvissä fiiliksissä tästä LG-kokeilusta, meidän uudesta tallista, nykyisestä kodista (jossa olen nyt asunut 2,5 kk), edessä siintävästä kesälomasta reissuineen ja oikeastaan aika monesta muustakin asiasta. Olen hirmu onnellinen!