Keskiviikosta lauantaihin

Keskiviikko-iltana oli vuorossa meikäläisen ja Vessukan toinen yhteinen tunti. Tällä tunnilla mukana oli toinenkin ratsukko, jonka kanssa suoritimme samanaikaisia, mutta osin hieman erilaisia tehtäviä. Meidän tehtävät oli helpompia, heidän hieman vaativampia.

Keskiviikko ei kuitenkaan ollut ehkä ihan meidän päivä. Mun kädet olivat hieman voimattomat fysioterapeutin käsittelyn jäljiltä ja Vessi havaitsi metsässä mörköjä. Se säikähti kaksi kertaa samassa kohtaa kenttää ja kolmannellakin kerralla oli hieman kaasu pohjassa samalla kohtaa.
Mulla oli itsellä ehdottomasti parempi draivi päällä viime viikon tunnilla, jotenkin sain tällä kertaa tosi huonosti volteilla sisäpohjetta käytettyä enkä ollut oikein tyytyväinen omaan suoritukseeni muutenkaan. Vielä kun kuvioon lisätään se, että kentän neljästä valosta kaksi oli rikki (toinen ei ole ollut aiemmin, joten tilanne oli uusi) ja hieman häseltävä hevonen, oli soppa valmis.
Koin pientä riemun tunnetta, kun yhtä volttia tehdessäni huomasin hevosen vihdoin taipuvan ja se tuntui tuon pienen hetken alla hyvin erilaiselta kuin yleensä. Yhdessä vaiheessa tuntia oli tehtävänä ratsastaa kohti opettajaa diagonaalilla, ensin käynnissä ja myöhemmin ravissa. Ensimmäiset molemmissa askellajeissa onnistuivat varsin kivasti, ravista olin itsekin vallan iloisesti yllättynyt. Hyvin me osataan, kunhan vaan keskitytään!

Kun vielä muistaisin istua satulassa kunnolla, en etukenossa ja olla nostamatta käsiäni taivaisiin koko ajan. Joskus muinoin en kantanut käsiäni sitten niin ollenkaan ja tämä on nyt ilmeisesti kehittynyt vastareaktiona niille ohjeille, nyt ei kädet pysy enää alhaalla ollenkaan. Ei pitäisi keskittyä pikkujuttuihin, kun on isompaakin korjattavaa, mutta toisaalta yksityiskohdat muodostavat kokonaisuuden, eikä niitäkään pidä unohtaa. Nyt sentään on periaatteessa edes mahdollista pystyä istumaan suorassa ja kehittää syviä vatsalihaksia yläkroppansa kannatteluun.

Tiistaisen fyssarikäynnin jälkeen oikea käteni on tuntunut oikeastaan jatkuvasti puutuneelta ja se on kihelmöinyt. Tunne johtuu hieronnasta, jota sain oikean solisluun tietämillä oleviin lihaksiin. Välillä esimerkiksi kävelylenkillä kun vaan roikotan kättäni, tunne katoaa hetkeksi, mutta palaa jälleen. Näinpä ratsastaessa en tuntenut olevani ihan oma itseni.
Torstaina kyseisellä puolella oli tunne, että käsi irtoaisi muusta kropasta. Olen varma, ettei ole syytä minkäänmoiseen huoleen, mutta koska uskoin levon tekevän ololleni terää, olin torstai- ja perjantai-illat kotosalla ja napsin särkylääkettä. Perjantaina olo alkoikin helpottaa, olipa jo aikakin!

Tänään kipaisin sitten jälleen tallille. Halusin hieman seurata, miltä istuntani ja käteni näyttää, kun kukaan ei ole käskyttämässä joten otin mukaan kameran ja sen kanssa samaan aikaan lahjaksi saamani jalustan. Koska mukanani ei ollut kuvaajaa, sujui itsensä ikuistaminen ihan näppärästi näin jalustan kera.

Oloni oli hieman nuutunut eikä fiilistä oikein ollut. Päätin, että käden takia pysyn käynnissä, ja katson miltä tuntuu. Tallillaolo ei kuitenkaan tänään aiheuttanut samanlaista piristymistä, kuin mitä se yleensä tekee. Kun vielä takaisin kotiin saavuttuani olin hemmetin viluissani ja kuumemittari näytti hieman kohonneita lukemia, pelkään tulevani kipeäksi. Mieheni oli kuumeessa puolet kuluneesta viikosta, joten ei olisi poissuljettua, että sama pöpö iskisi minuunkin. Toivotaan kuitenkin, että säilyn terveenä. Huomenna olisi luvassa maastolenkki jälleen, enkä malttaisi odottaa.