Jos sua ei ois ollut...

Kaikki hevosen omistamista edes ajattelevat (toivottavasti) tietävät toki, että hevosen myötä seuraa miltei krooninen ajan- ja rahanpula. Kukapa ei olisi kuullut sanontoja "huoleton on hevoseton" tai "ennen minulla oli aikaa, rahaa ja ystäviä, nyt minulla on hevonen". Ja kuinka totta ne ovatkaan! Aloin miettiä hevosenomistajuutta vähän enemmän yhtenä iltana jokin aika sitten, kun yhtäkkiä tajusin, etten enää muista mitä tein aikana ennen Vessiä. Mitä puuhasin viikonloppuisin sinä toisena päivänä, kun en käynyt vuokrahevoseni luona tallilla? En enää muistanut, vaikka noista hetkistä on kuitenkin vain kolme vuotta aikaa. Hevoset ovat enemmän tai vähemmän olleet mukana elämässäni toistaiseksi vasta oikeastaan 5 vuotta. Se on melko lyhyt aika, kun otetaan huomioon, että olen 30-vuotias ja nykyisin hevosen omistaja.

Miten paljon asioita ja elämyksiä noihin yhteisiin vuosiin Vessin kanssa mahtuukaan! Välillä tuntuu, että Vessi on ollut elämässäni aina. Hämmentävintä on se, että olin ihan pienestä pitäen haaveillut hevosellisesta elämästä, toivoin ponia varmasti samaan aikaan kuin opin puhumaankin. Äitini kuitenkin pelkää hevosia ja vaikka maatilallamme olisi yhdelle tai kahdelle pollelle hyvin tilaa ollutkin, ei hoitotaitoisia ihmisiä oikeasti varmastikaan olisi oikein ollut tarjolla. Kun olin seitsemän, äiti sanoi, että saan ponin 14-vuotiaana. Arvatkaa, sainko. Voitte kuvitella, ärsyttikö, kun tajusin asian oikean laidan. Oikeasti olin 27, kun sain ensimmäisen kaviokkaani, ylläpitoheppa Vessin. Vaikka voisi ajatella, että aina heppaa ja sellaisen läheisyyttä toivoneena olisin ollut haltioissani kuukausitolkulla, oikeastaan sydämeeni laskeutui hetkessä levollinen tunne. Sellainen, että näinhän asioiden kuuluukin olla. Välillä olen tippa linssissä, kun ajattelen, että elämä on vihdoinkin sellaista, kuin mitä olen sen 20 vuotta haaveillutkin olevan. Se on totta, mutta päällimmäisenä tunteena on ehkä sellainen tasainen onnellisuuden tunne ja helpotus, ei hypetys asioista. Jos Vessiä ei olisi, olisin jäänyt tästä kaikesta paitsi.

Ensimmäinen yhteinen maastoreissu, 10/2011. Maria ikuisti!

Joku tietenkin voisi sanoa, että olisinhan voinut hankkia toisen hevosen, ei sen olisi tarvinnut olla juuri Vessi. Uskon kuitenkin siihen, että oikeat asiat osuvat elämässä kohdallemme, jos vain annamme sen tapahtua. Ei se silloin olisi voinut olla mikään muu hevonen, sen piti olla Vessi. Välillä törmää kysymyksiin, onko se, tämä tai tuo juuri se jonkun ihmisen elämän hevonen. Mielestäni moinen kysymys on hieman hassu, vaikka tavallaan sen ymmärränkin. Ajattelen itse ennemmin niin, että sen hetkisen hevosen tulee aina olla se elämän hevonen.  Menneeseen haikailu on turhaa, kun asioita ei enää takaisin saa ja tulevaisuudesta ei koskaan voi tietää.

Kiinnyn syvästi asioihin ja paikkoihin melko helpollakin ja esimerkiksi muutot ovat tuntuneet usein henkisesti varsin raskailta. Kova pala oli myös, kun lapsuudenkotini myytiin samana syksynä kun sain Vessin hoiviini. Arkailen kiintymistä asioihin, jotka eivät ole omiani ja siksi esimerkiksi aiempien vuokrahevosteni kanssa en uskaltanut luoda tiivistä suhdetta, sillä menettäisinhän ne kuitenkin jossakin vaiheessa. Vessin kanssa asia oli toisin; tiesin heti, että se on minun vastuullani ja on minun tehtäväni tietää, että sillä on kaikki kunnossa. Se ei taas onnistu, ellen tutustu siihen ja ellei välillemme muodostu myös luottamusta. Kiintymykseni siihen vain lisääntyi ostaessani sen keväällä 2011 vajaan puolen vuoden ylläpitojakson jälkeen. Sitä ennen takaraivossa oli pelotellut tunne siitä, että joskus hevonen lähtisikin pois luotani. Olihan se kuitenkin toisen oma, vaikkakin minulle loppuelämän ylläpitoon tullut. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuona kyseisenä syksynä, mikäli Vessi ei olisi tullut taloon. Hevonen auttoi minua keskittymään aina juuri siihen hetkeen, ei menneeseen eikä tulevaan. Kun pääsin puuhailemaan tallilla ja hepan kanssa, sain juuri sopivasti etäisyyttä mielessä olleisiin rankkoihin asioihin, edes hetkeksi. Sain edes päivisin muuta ajateltavaa, sillä yöt kuluivat vuoden ajan samanlaisten ahdistavien unien parissa. Vessin myötä syksyssäni oli kuitenkin mukava valonpilkahdus ja olen sille siitä hyvin kiitollinen.

Vessin näkeminen ilahduttaa joka kerta. Nähdessään minut laitumen portilla se saattaa jatkaa syömistä hetken ajan, mutta ennen pitkää lähtee usein tallustelemaan vastaan, tunkee päänsä syliini ja etsii jo kovin riimua, johon voisi turpansa osoittaa. Kävelee perässäni laitumelta hönkien samalla käteeni turvallaan ja nautin siitä, kun se on lähelläni. Vessi tuntuu aina olevan halukas töihin ja rapsutettavaksi ja aina se on yhtä mieltä lämmittävää. Siitä huolimatta, että olen tehnyt sen kanssa varmasti lukuisia pieniä virheitä, se on mitä ilmeisimmin valmis unohtamaan ne, elää hetkessä ja haluaa olla kanssani. Rakastan kuulla sen tyytyväistä pörinää, kun lähdemme tallustelemaan maastoon. Se muuttuu kuin eri hevoseksi kuullessaan kentällä töiden lomassa kehuni oikein menneestä suorituksesta. En tiedä, kumpi meistä palkitsee toistaan enemmän; minä hevostani vaiko se minua.

2010

Mutta miten paljon välillä jopa ihan päivittäistä huolta hevosenomistajuus voikin tuoda tullessaan! Muistan erään talvisen illan, jolloin elämäni kohokohta oli se, että päivän ajan lievästi ummessa olleesta hevosesta alkoi tulla ulos paskaa. Ja miten paljon huolta ja hoidon tarvetta aiheuttaakaan jalkaan ilmestynyt naarmu! Ilman hevostani huolehtisin varmasti aivan yhtä paljon ja usein, mutta vähäpätöisemmistä asioista. Murehtiessani viime joulukuussa Vessin takasen haavaa asiat saivat järkevämmät mittasuhteet. Sentin alempana ollut haava olisi voinut olla menoa, joten tämähän haavahan olikin oikeastaan ihan hyvä juttu... Huolehtimisen keskellä olen oppinut suhteuttamaan asioita ja iloitsemaan pienistäkin onnistumisista ja ajattelemaan asioista positiivisemmin. Pirujen seinille maalailun osaan minäkin, mutta jatkuvaan negatiivisyyteen ei ole tarvetta. Tällä hetkellä murheenamme on satulanvaihto, mutta tiedän tämän olevan vain väliaikainen päänvaiva ja pian asiat ovat taas jo paremmin.

2012, ennen ensimmäisiä kisoja. Kiitos Idalle kuvasta!

Suomenmaassa moni hevostelua harrastamaton pitää heppailua varsin kalliina lajina ja itsekin olen törmännyt usein kauhisteleviin kommentteihin harrastukseni hinnasta. Yleensä tosin kommentit lakkaavat siinä kohtaa, kun vertaan hevoseni rahallista arvoa sekarotuiseen koiraan. Moni kun pitää nimenomaan hevosen kauppahintaa korkeana, eikä käsitä mitä kaikkea muuta hevosenomistaminen pitää sisällään. Hevosen ostaminen on kuitenkin vain tuon hankkeen ensimmäisiä vaiheita. Harva oikeasti käsittää, miten isot kulut kaviokkaasta kuukausittain muodostuu. Kiinteät kulut on toki suhteellisen helppoa arvioida, mutta varustehankinnat, sairaskulut ja muu tekevät helposti loven omaankin pieneen tilipussiini. Itse päätin jo aikaa sitten, etten laske kuukausittaista budjettia laisinkaan tallivuokraa pidemmälle. Senkin rahasumman ajatteleminen välillä hirvittää. Tosin luin juuri yhtenä päivänä lehdestä, miten ihmiset saattaavat käyttää kokonaisvaltaiseen kuntosaliohjaukseen 700€/kk, kun hintaan sisältyy personal trainerin palvelut ruokaohjeineen sun muineen kahdesti viikossa. Summa tuntui itsestä käsittämättömältä, mutta harrastushan se on jollekulle toki tuokin. Toisaalta sitten taas omaisuuden keräämisessä ei ole mitään järkeä, jos jättää siinä sivussa kokonaan elämättä. Ja jokainenhan elää omalla tyylillään ja panostaa itselleen tärkeisiin asioihin. Itse en ole koskaan ollut kova shoppailemaan ja kuljen hyvin usein hieman rähjäisissä ja totisesti epämuodikkaissa vaatteissa, mutta eipä se oikeastaan minua haittaa, sillä prioriteettini tässä elämässä ovat hieman toisaalla. Vaikken tämän harrastuksen myötä tule ikinä olemaan rahallisesti kroisos, koen saavani henkisesti paljon enemmän kuin rahaa säästämällä.

Olen jo niin tottunut tallivisiittieni viemään aikaan, etten usein edes ehdi kaivata aikoja, jolloin saatoin nähdä kavereita koska tahansa halusinkin. Välillä havahdun siihen, että näen rakkaita ihan liian harvoin, mutta toisaalta se tuntuu silloin ainutlaatuisemmalta. Tuntuisi tyhmältä, että hevosen hankkineena en viettäisi aikaa sen kanssa, kaipaahan se kuitenkin huomiota ja huolenpitoa päivittäin. Ajattelen asian myös niin, että harrastamatta jättäminen olisi tyhmää, jos kuitenkin harrastukseensa käyttää puolentuhatta euroa joka ikinen kuukausi! Toisaalta en koskaan ole halunnut sitoa itseäni hevoseeni niin, etten voisi tehdä muutoksia viikkosuunnitelmiini tilanteen niin salliessa. En koe tunnontuskia, mikäli hevoseni jää jonain päivänä liikuttamatta, jos keli tiellä on niin surkea, että ajaminen tallille lähentelisi itsemurhan suunnittelua. Tai jos kaveri, jonka kanssa aikataulut eivät meinaa koskaan natsata, pyytää minua kahville. Viikonloppureissut mieheni kotopuoleen sen sijaan joskus hieman ahdistavat, sillä en haluaisi olla niin pitkään pois kotoa ja kaukana mahdollisuudesta viettää perinteisesti aikaa viikonloppuna Vessin kanssa. Olen hyvin rutinoituvaa ihmistyyppiä ja viikonloput tehden täysin jotain muuta kuin hevostellen eivät oikein sovi kalenteriini. Vaikka hevosellisena minulla ei ehkä ole aikaa ystävilleni muualla, nappaan heitä mielelläni aika-ajoin mukaan tallille. Tuleehan siinä näppärästi juteltua puuhailun lomassa kuulumisetkin. Välillä mietin, että aikani ystävieni kanssa on nykyisin melko minimaalista, mutta sitten muistan unohtaneeni sen, että hevosen myötä olen kuitenkin saanut myös uusia ystäviä ja kavereita. Harvemmin olen tallillakaan yksin ja miltei joka kerta tulee maailmaa parannettua kahvikupposen ääressä. Muutimme Vessin kanssa nykyiselle tallillemme elo-syyskuun vaihteessa 2011 ja talliporukasta on löytynyt näiden parin vuoden aikana minulle varsin tärkeitä ihmisiä, joita ilman arkeni ei olisi enää samanlainen.

Olen aina uskonut siihen, että tekemällä oppii eikä kaikkea voi etukäteen opiskella, koska asiat näkee usein oikeasti vasta käytännössä. Monta asiaa olen oppinut vasta Vessin tultua taloon. Sitä ennen minulle oli varsin vierasta pintelit, kylmäykset, ötökkämyrkyt ynnämuut pikkuseikat ja muutama isompikin hevosmiestaitoihin liittyvä juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt hevosta rokotettavan, raspattavan, kengitettävän. En kuumeen mittausta, hevosen pesemistä tai satulan puhdistusta. Luulen kuitenkin imeneeni oppia kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Olen hyvin onnekas päästyäni keskelle kokeneita hevosihmisiä, jotka neuvovat aina tarpeen niin vaatiessa (ja välillä hieman ylimääräistäkin) silti saamatta minua tuntemaan itseäni tyhmäksi. Olen aina tiennyt, että opittavaa on paljon, mutten missään vaiheessa ole kuvitellut, ettenkö asioita oppisi ja kokonaisuutta hahmottaisi. Joskus mietin, miten vähän hevosista tavallaan tiesinkään Vessin tullessa, mutta silti tekisin kaiken saman uudelleen. En arkailisi hevosen hankintaa, jos kulkisin ajassa taaksepäin ja saisin tehdä valinnan uudelleen. Tietäisin kyllä, miten vähän vielä osaankaan. Toki tiesin, että hevosiin liittyy myös kova työ, eikä sen määrä ole minua yllättänyt. Tallin hoito ei toki ole päivittäistä puuhaani, mutta maatilalla kasvaneena tiedän hyvin, että eläinten tulee saada ruokansa satoi tai paistoi, oli sitten itse terve tahi kipeä.

2013

Vaikka aloitinkin nämä mietinnät jo aikaa sitten, päätin julkaista kirjoitukseni vasta tänään. Samalla iloitsen suuresti rakkaan polleni kuulumisesta elämääni, kaikkien ilojen ja surujenkin keskellä. Yhteisen taipaleemme alusta on kulunut tänään tasan kolme vuotta. Toivon sydämeni pohjasta, että näitä vuosia tulee vielä rutkasti lisää.