Koirien kuulumisia

Viettelen täällä tällä hetkellä koiranhoitotuokiota kotosalla, joten ajattelin samalla päivitellä hieman meidän kuonopoppoon kuulumisia. Tico käväisi viime viikolla lääkärissä ja sillä on ilmeisesti nenäpunkki. Koirapappa on viime aikoina hieman pitänyt hassua ääntä, ja vaikka alkuun luulin äänen olevan yskää, tarkemmin ajateltuna paljastui, että se ilmeisesti tuleekin nenästä. Ukko sai Strongholdia ja toistaiseksi nenätouhut on hieman vähentyneet. Tänä aamuna huomasin kuitenkin lattialla jotain veristä, jota veikkasin oksennukseksi. Kun koira ei pahemmin ole vuorokauteen koskenut ruokiinsakaan ja on ollut hieman vaisu, päätin jäädä seurailemaan sen vointia kotiin. Ihanaa, kun työpaikalla riittää ymmärrystä eläinmurheiden aikaan. Olisi kamalaa olla töissä, jos huoli lemmikistä olisi kova. 

Tico on viime aikoina osoittanut melko paljon vanhenemisen merkkejä. Se täytti helmikuussa 14 vuotta ja vaikka se yleensä varsin pirteä pappa onkin, iän näkee sen kasvoista kyllä jo. Tassu nousee kyllä välillä reippaasti hetken aikaa, mutta Tico väsyy melko nopeasti. Ennen niin haukkuvainen hauva on nykyään aika hiljaista poikaa, sillä kuulon heiketessä se on vähän ollut pihalla maailman menosta.

Viime viikkoina vanha hauva on ollut hieman normaalia vaisumpi ja väsyneempi ja olenkin ollut sen vanhenemisesta hieman huolissani. Kun koiralla on krooninen sairaus kuten tuo keuhkoputkentulehdus Ticolla, tulee sen tilaa mielestäni seurata hieman normaalia tarkemmin. Koska koiralla on jo ikää ja sen kanssa elämisessä on muutenkin omat haasteensa (mm herkkämahaisuuden vuoksi), olen tuuminut, että mikäli Ticosta löytyy isompaa terveydellistä murhetta, pääsee se hauvojen taivaaseen. Siksi olenkin sen yskimistä välillä pelännyt aiempaa enemmän, sillä olin huolissani mahdollisista sydänvaivoista. Lääkäri kuitenkin viikko sitten kertoi, ettei sydämessä vaikuttaisi ainakaan kuuntelun perusteella olevan mitään vikaa. Siitä ei kuulunut sivuääniä ja se löikin tasaisesti ja hyvin. Hyvä niin. Melkein yhtä kamalaa kuin kuulla jokin paha diagnoosi, olisi kuulla, että sitä joudutaan lääkitsemään tabletein. Ticon kanssa moiset on yhtä tuskaa ja taistelua, joka kerta.

Kevään tullen olen välillä ottanut koiria mukaan tallillekin. Muutama viikko sitten Tico seurasi kanssani kentän laidalta käsin ratsastustuntia Aavan viettäessä aikaansa tyytyväisenä tarhassa. Jatkuvasti en valitettavasti koiria voi tallille mukaan ottaa, sillä olisi kohtuutonta olettaa että tallin omat koirat joutuisivat päivittäin meidän vuoksemme olemaan sisätiloissa. Toinen niistä ei oikein pidä muista koirista reviirillään ja koska kyse on kuitenkin näiden koirien kodista, jätän omat hauvani yleensä kotiin tai sitten ne ovat autossa. On kuitenkin kiva ottaa omat karvakasat mukaan edes välillä, koska joskus poden huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän ehdin niiden kanssa aikaa viettämäänkään. Olisipa hienoa, jos Aavan voisi joskus ottaa mukaan maastolenkille. Kun kyseessä on kuitenkin varsin löyhästi lähistöllä pysyvä lapinkoira, tyydymme satunnaisiin lenkkeihin talutellen hihnassa. Toinen vaihtoehto voisi olla kärryttely ponilla ja kärryjen perässä jolkotteleva koiraneiti. Olisi mukavaa yhdistää kaksi eläimen liikutuspuuhaa käteväksi kokonaisuudeksi useamminkin ja luulenpa, että Aavakin nauttisi metsälenkeistä melkoisesti!

Eilen vietin kuitenkin Aavan kanssa laatuaikaa ihan kunnolla. Lukaisin jokunen päivä sitten lehdestä, että Brad de Veluwe juoksee Vermossa tällä viikolla. Sainpa siitä sitten idean, että josko sitä vaihteeksi käväisisi raveissakin. Sain houkuteltua raviseuraksi tallikaverin, ja koska Vermon rata on meiltä vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä, tehtiin Aavan kanssa pieni lenkki heppoja katsomaan. Eipä hauvaa hepat ihmetyttäneet (kai se on niihin jo tottunut), mutta se nautti kovin paljon saadessaan paljon rapsutuksia ja hengailusta ulkona. Tästähän voisi tulla ihan vaikkapa tapa!