Taannoisen tunteenpurkaukseni jälkeen en ole suinkaan vaipunut epätoivoon ja luovuttanut, päinvastoin. Edellisen postaukseni ratsastustunnin jälkeen olen ollut jo kahdella uudella ratsastustunnilla ja useampikin palanen on - jos ei vielä loksahtanut kohdilleen, niin ainakin löytänyt vähän paremman paikan entiseen verrattuna. Jalkani ovat aavistuksen rennommat, kevennän hieman paremmin, jaloissa on vähän enemmän voimaa, eivätkä kätenikään vatkaa enää ihan niin paljon kuin mitä ennen. Tokihan matkaa oikeaan suuntaankin on vielä runsaasti, mutta on lohdullista, että pienellä keskittymisellä asiat voivat mennä oikeaan suuntaan nopeastikin.
Olen huomannut, että yksi isoimmista haasteistani on riittävän lyhyillä ohjilla ratsastaminen. Tuntien aikana olen myös huomannut, että varsinkin vasemmasta kädestäni loppuu jännetuppivaivojen vuoksi "vääntö" hieman turhan helpolla. Jossain vaiheessa, kun hieman väsyn, on kulmiin asettaminenkin varsin haastavaa, jopa kivuliasta. Niinpä vahingosta viisastuneena olen alkanut ratsastaa Back On Track -rannetuki kädessäni ja se onkin helpottanut tilannetta tuntuvasti. Tuki lämmittää mukavasti ja käytön yhteydessä käteni myös jaksaa toimia paremmin. Toistaiseksi minulla on näitä vasta yksi, mutta toiveissa on toinenkin, jotta voisin käyttää molemmissa ranteissa samanaikaisesti. Helpottaa elämää kummasti.
Lyhensin myös jalustinhihnojani muutamalla rei'ällä. Enää eivät joudu jalkani tekemään turhaa ponnistustyötä ja saan nilkkanikin rennommiksi. Pienempi keventäminenkään ei tunnu enää ihan niin mahdottomalta ajatukseta. Testaillessani tukkahepan kanssa laukkaa maanantaina sain todella huomata, miten turhan paljon pohkeeni välillä heiluukaan. Niin naurettavaa kuin se olikin, laukannosto hirvitti, mutta itseasiassa istuin laukassa tällä kertaa paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. En pomppinut satulassa miten sattuu vaan todellakin istuin. Aika iso edistysaskel minulle laukkakammoiselle vaikka tiedän, hieman huvittavaa!
Laukkakammoni pohjautuu 9- tai 10-vuotiaan pikku-Annan ratsastuskokemukseen, jolloin liian iso kypärä valahti silmilleni, säikähdyksissäni pistin pohkeet hevoseen kiinni ja tietämättäni satuin antamaan sille laukkapohkeet. Valahdin nätisti hevosen oikeaa kylkeä pitkin lumiseen maahan, mutta pahaksi onnekseni hevonen astui hieman turhan lähelle minua ja tunsin ilkeän nipistyksen kyljessäni. Minuun ei varsinaisesti sattunut, mutta säikähdin ja pieni kammo on seurannut näihin päiviin saakka. Tiedän varsin hyvin, että tämä ongelmani helpottuu vain ratsastamalla ja nimenomaan laukkaamalla, joten pienin askelin koitan päästä tästä inhotuksestani eroon. Ainakin maanantaisen perusteella jaksan uskoa, että vielä niin tapahtuukin.
Sunnuntaina käydessäni Vessin selässä oli ilahduttavaa huomata, miten oppimani asiat vaikuttavat omaankin hevoseeni, kun ensin itse saan palikkani vain oikeille paikoilleen. Vessin ravi oli oikein mukavaa, se pysyi tahdissa eikä kiihdytellyt tai kompastellut juurikaan.
Vaikka olenkin yrittänyt petrata ja lopettaa hevosen selässä matkustelun, olemme toki Vessukan kanssa viettäneet aikaa myös vanhaan tuttuun tyyliin, rennosti tallustellen.
En ole mikään pimeässä ratsastelija, mutta viime torstaina päädyin kaverien kanssa metsäteille otsalamppujen valossa. Olin tunnin jäljiltä hieman naatti, eikä kentällä vääntäminen oikein houkuttanut, vaikka Vessi liikuntaa kaipasikin. Näinpä pieni käpöttely teki meille molemmille oikein hyvää. Koska en nähnyt kunnolla eteeni, opin lenkillä tärkeän läksyn. Minun on yksinkertaisesti opittava luottamaan hevoseeni enemmän. Se tuntee omat jalkansa, se tietää mihin astua, joten turha minun on sitä selästä käsin murehtia. Huomasin jo kerran aiemmin hämärän yllättäessä meidät maastolenkillä, että Vessi kyllä handlaa, kun mä lopetan liian miettimisen.
Samaa ajattelutapaa noudatin eilenkin, kun palattiin iso mäki kotiinpäin.
Kannatti. Mäen laskeutumista ei tässä ole näytille, mutta muuten pieni videopätkä ihanan aurinkoisesta kevätpäivästä.
Hei, se on hieno tunne, kun huomaa oppineensa ja kehittyneensä. Sen avulla jaksaa taas kohdata mahdollisia vastoinkäymisiäkin. Siitä syystä tämä laji onkin hieno (ja samalla kamala), kun tässä ei tule koskaan valmiiksi ja aina on vara kehittyä. Ja niin kuin olen joskus jollekin muullekin sanonut, niin tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka!
VastaaPoistaMiltei kaikessa tekemisessä ja elämisessä matka on päämäärää tärkeämpi, siinä olet ihan oikeassa. Tämä oli mottonikin hyvin pitkään. Okei, muutamia poikkeuksia on, mutta ei mennä nyt niihin :D
PoistaEikä pidä todellakaan ajatella, että kuvittelisin asioiden muuttuneen kertarysäyksellä jotenkin uusiksi ja ihmeellisiksi. En toki, mutta nyt ymmärrän taas edes vähän paremmin, mistä on kyse :)
Kiva fiilis tuossa videossa. :)
VastaaPoistaEikös ollutkin! :) Ja sää oli mitä mainioin!
PoistaMun biisivalinnat on yleensä hieman tylsiä, mutta suosin musiikkia, jota saa käyttää vapaasti ilman tekijänoikeusmurheita.