Jäistä juoksutusta ja katrillin katselua

Perjantaina ajelin miltei suoraan töistä tallille. En ollut oikein ratsastusfiiliksissä, joten päätin juoksutella tammaa sensijaan. Kenttä oli jäätynyt sitten edellisen tallivisiittini, mutta ilokseni se oli varsin tasainen, ei kuhmurainen juuri laisinkaan eikä tuntunut ihan kivikovaltakaan. Varsin hauskannäköinen se kuitenkin oli, mitä pimeältä näin. Jokapuolella oli nimittäin pieniä, jäätyitä kavionjälkiä! Vallan hymyilytti, kenttä oli oikeastaan aika söpö!

Vuokraaja kävi ratsastamassa tamman torstaina ja oli kirjoittanut vihkoon, että tytteli näki mörköjä vähän joka nurkassa. Näinpä päätin, että pienet ravipätkät otetaan nyt sitten tuossa kentän pimeimmässä (ja yleensä muutenkin jännittävimmässä) nurkassa siedätyshoidon merkeissä. Pääosin kuitenkin tallusteltiin yhdessä pitkin kenttää ja treenasin, saisinko Vessin tekemään väistöjä näin maastakäsin. Kyllä ne jotenkin onnistuivatkin! Pitäisi opetella juoksutus- ja ohjasajohommaa ihan kunnolla, ties mitä kehittävää voitaisiin puuhailla silloin kun kentän käyttö on muuten hankalampaa.

Pienet hampaalliset ystäväni vuodelta 2006

Tänään luovutin liikutusvuoron jälleen vuokraajalle, sillä käväisimme Messukeskuksessa katselemassa epeleitä ja muuta menoa. Kädentaitomessuilta päätyi sukulaiselle pukinkonttiin pieni lahjakin. Lemmikkimessujen puolella näin ohimennen useampia kanipiirien tuttujani ja rottayhdistyksen pisteellä pitelin kädessäni hetken ihanaa sinistä rex-rottaneitiä. Olin, taas jälleen kerran, ihan myyty. Kunpa rotat eivät sairastelisi niin paljon ja kuolisi niin nuorina, niin ottaisin niitä lemmikeikseni aina vain. Kaikenkaikkiaan minulla on ollut seitsemän rottaa (maksimissaan hetken neljä samaan aikaan) ja ne ovat mielestäni lemmikkejä ihan parhaasta päästä. Äiti tosin ei ollut laisinkaan samaa mieltä, kun vanhan kansan ihmisenä pitää rottaa tietenkin tuhoeläimenä. Rotatonta elämää on takana jo lähemmäs 6 vuotta, mutta silti kaipaan noita tuhisijoita aika-ajoin paljonkin. En kuitenkaan ole varma, jaksaisinko sitä menetyksen tuskaa, joka lyhytikäisistä ja sairastelevista lemmikeistä aina aiheutuu. Paljon iloa, mutta paljon ikävää myöskin.

Jottei nyt aivan epähevoselliseksi mietinnäksi mene tämä postaus niin kerrottakoon, että yksi tämänpäiväisen reissumme tarkoituksista oli mennä kurkkaamaan pienimuotoista suomenhevoskatrillia Elma-messuilla. Katrillista vastasi Suomenratsut ry. Hymyilytti, kun etukäteen arvasin mitkä kohdat aiheuttavat polleille haastetta ja huomasin arvanneeni ihan oikein. Tässä teillekin nähtäväksi pieni tallennus tämänpäiväisestä heppaohjelmastani. Ja, niille, jotka eivät vielä kuvioitani tunne niin mainittakoon vielä että ei, en ole siis itse ratsastamassa. Seison kameran vieressä ja hörähtelenkin muutamaan otteeseen tuttujen hepojen tempauksille.

Yleisö vaikutti tottuneen siihen, että ohjelma loppuu kun musa loppuu. Kappale oli hieman lyhyt ohjelmaan nähden, mutta eipä se näyttänyt menoa haittaavan, vaikka lähtikin uudelleen alusta alkaen soimaan.

Näissä tunnelmissa tänään, huomenna maastolenkille!