Pientä turhautumista

Eilen chattailin koneella ennen nukkumaanmenoa ja kaverini Maria, joka ylläpiti Vessiä alkuun kanssani, harmitteli, kun ei pääse sunnuntaina kisasuoritustamme katsomaan. Saimmekin sitten ex tempore sovittua treffit tälle päivälle, joten aamusella suuntasimme yhdessä tallille. Mukaan tarttui tietenkin kamerani ja tässäpä pieni kooste tämän päivän liikkeestä videon muodossa:

Varusteltiin heppa yhdessä, minä Kouran kanssa hieman kevyempiä hommia tehden ja Maria voimanaisena sitten mm satulan kanssa. En tohdi penkkiä vielä oikein nostella, ellei ole pakko ja vastinhihnojen kanssa toimiminen on hieman hankalaa myöskin, oli Kouraa tahi ei. Ratsastaa päätin ilman Kouraa, kun se eilenkin meni niin hyvin. Ehkä kiitoksena siitä olenkin elellyt illan pienen säryn kera. Toisaalta lopetin tuen käytön melko seinään maanantaina enkä eilen ottanut enää vahvaa kipulääkettäkään ja sen lisäksi käsi joutui eilen myös hieman hommiin. Kyllä se siitä pikkuhiljaa toipuu, mutta turhauttaa vaan olla niin kädetön. Ja, kättä on myös rasitettava säännöllisesti jatkossakin, koska totaalinen lepo on sille vain hallaksi.

Oon myös varsin turhautunut siihen, että juuri kun kesä oli edessä ja paras treenikausi asiaa kuin asiaa ajatellen alkoi, loukkasi hevonen ensin jalkansa ja nyt sitten minä käteni. Visioissani kun olisimme ottaneet tunnin joka viikko ja kehittyneet yhdessä jo taas huimasti heinäkuuhun mennessä. Todellisuudessa edellisestä tunnistamme yhdessä on jo ikuisuus! Haluaisin mahdollisuuden voida ratsastaa hevoseni paremmin ja saada oppia siihen, miten se sujuisi nopeimmin, helpoimmin ja molemmille sopivimmin tavoin. Heppa rennoksi, yhteistyöhaluiseksi ja avuille, sehän se pointti tietenkin olisi. Tiedän, että Vessillä toimii voltit hyvin muistuttelemassa työnteon saloja, mutten uskalla niitä kovin paljoa jalan vuoksi enää tehdä. Jotenkin juuri tänä iltana tätä kirjoittaessani tunnen suurta turhautumista asian suhteen. Tiedän, että nämä tunteet ovat ihan normaaleja ja että kaikille näitä aika-ajoin tulee, mutta tuntuu silti niin epäreilulta, että meillä poksahtelee jalat ja kädet ja pilaa ihan kaikki suunnitelmat ja omat harrastetavoitteet.

Tänäänkin vtj tuntui hieman oikeaa lämpimämmältä liikutuksen jälkeen, vaikkei ontumista tai lepuuttamista ilmennytkään. Olen kuitenkin hieman aina jännittynyt, kun näitä havaintoja teen. Pitäisi kai vaan oppia ajattelemaan, että muutokset ovat ihan normaaleita. Kengittäjämmekin muistutti, että hevosella on kilometrejä takana kuitenkin jonkin verran ja nekin tuovat toki oman mausteensa tähän soppaan. Ja tottahan se onkin, polle on startannut päälle 50 ravi- ja muutaman montelähdön verran, joten kyllähän siinä harjoituskilometrejä kertyy yhdelle hevoselle ihan kiitettävästi.

Juuri nyt ärsytyslistan kärkipäässä on tuo ranteeni. Kaverini ratsastettua Vessin viime viikolla jäin miettimään kuolaintuntuma-asioita. Polle oli tuolloin, etenkin perjantaina, hyvin pitkään ihan tyhjänä edestä ja sitähän se usein alkuun onkin, kunnes sen saa oikeasti avuille ja töihin. Tänään se pienen puuhastelun jälkeen alkoi hieman hakea tukea, mutten pystynyt käteni kanssa sitä kunnolla sille antamaan. Suunta toki on oikea, mutta pitäisihän mun pystyä tarjoamaan hevoselleni sitä, mitä se minulta kaipaa! Kaikenlisäksi huomaan jälleen kerran kuvista, että kulma kyynärpäässäni on aivan olematon. Säästäisi tätä rannettakin, ihan oikeasti, kun saisin tuon murheenkryynin mallilleen. Mä tiedän, että asiat korjaantuu yksi kerrallaan, pikkuhiljaa, ja oon huomannutkin jo aiempien ongelmien osin ratkoutuneen, mutta silti... Ihminen on malttamaton ja niin minäkin! Nyt sentään nyrkit yleensä pysyy kiinni (ennen peukku huiteli missä sattui), istun edes jotenkuten suorassa ja niin pois päin. Noh, askel kerrallaan oikeaan suuntaan ja koskaanhan sitä ei voi olla täydellinen näissä hommissa, se pitäisi vain muistaa. Tällä erää näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Salainen agentti vauhdissa

Tyyppi vähän liioittelee...

Kameli!