Materia, ah materia!

Tässä muuttopakkailun lomassa heräsi monenlaisia ajatuksia ja ajattelinpa samalla kirjoitella niitä tänne nyt ylös, kun mielessänikin pyörittelen.

Muuton yhteydessä aina huomaa, miten paljon turhaakin tavaraa sitä omistaakaan. Ja joka kerta tavarapaljoutta siirtäessä kiroaa, miten rojua onkaan niin paljon ja miten sitä pitäisi vähentää. Edellinen muuttoni oli hieman yli kolme vuotta sitten, kun muutimme Juhon kanssa yhteen tähän nykyiseen kotiimme. Sitä edellisessä osoitteessa olin ehtinyt asua seitsemisen kuukautta. Joka ikinen kerta olen kironnut sitä, miten paljon tavaraa nurkista löytyykään, mutta ennen tätä nyt edessä olevaa muuttoa en oikeastaan ole kunnolla asialle mitään tehnyt. Sinänsä hieman hassua, että olen kunnostautunut asiassa vasta nyt, sillä tuleva asuntomme on isoin, jossa olen asunut sitten lapsuudenkotini!

En sanoisi, että olen koskaan ollut varsinainen tavaranhamstraaja. Minun aarteeni ovat hieman erilaisia kuin monien muiden, ne ovat lähinnä muistoja erilaisista tapahtumista ja hetkistä, eivät useinkaan kovin arvokkaita rahallisesti. Tallesta löytyy erilaisia esitteitä menneiltä matkoilta, kortteja yo-päivältäni, mieheni syystä tai toisesta ostamia ja myöhemmin kuivatettuja ruusuja, My Little Pony -aiheinen, ihka ensimmäinen folioilmapalloni ja niin edelleen. Löysin myös muunmuassa kolme käytössä ollutta osoitekirjaa. En haali tavaraa, mutta olen todella huono heittämään sitä pois!

Ongelmaksi koituu usein lähisukulaiset (lähinnä äitini), joka on vuosien saatossa hyvää tarkoittaen tuputtanut mukaani yhtä jos toista tavaraa, jonka kokee minulle tärkeäksi ja käyttökelpoiseksi. Harvoin ne sitä kuitenkaan ovat. Olen melkoisesti kaavoihin ja omiin rutiineihini kangistunut ja omaan varsin tylsän maun. En tee yhtikäs mitään punaisella, olalle heitettävällä tietokonelaukulla (enhän edes kuljeta konetta mukanani) tai töistä kerran palkintona saamallani sähköisellä sitruspuristimella, oikeasti!

Lahjojen pois antaminen (tai niistä kieltäytyminen) vaan on mielestäni jotenkin epäkohteliasta ja soimaan itseäni moisesta toiminnasta pitkään.
Olenkin vihjannut jo hyvän aika sitten läheisilleni, etten toivo lahjaksi yhtikäs mitään. Useiden kanssa tämä sujuukin näppärästi, ja olemme sopineet ettemme hanki lahjoja jouluksi tai synttäreille, kumpaankaan suuntaan. Toki olen kiitollinen ja iloinen jokaisesta saamastani paketista, ei sillä, mutta tiedostan hyvin sen, miten vaikeaa on yrittää päästä sisälle toisen mieltymyksiin. Tiedänkin ainakin yhden kaverini kuuntelevan kaikki lahjatoivevihjeeni tarkalla korvalla ja toteuttavan niitä sopivan paikan tullen erittäin kiitollisena. Synttärilahjaksi sain häneltä pienen yrttikasvihuoneen, jota olin ihastellut ammoiselle Ikean reissulla. Aivan täydellinen lahja! Arvasin jo pakettia avatessani, mitä sieltä löytyy!

Tulevaan muuttoomme valmistauduin hyvissä ajoin. Emme olleet vielä edes kirjoittaneet sopimusta uudesta asunnostamme, kun olin hakenut kaveriltani jo ekat muuttolaatikot lainaan. Olin päättänyt käydä läpi verkkokellarimme ja vaatehuoneemme (joka on romuvarasto ja ratsastuskamojen säilytyspaikka) hyvissä ajoin ennen muuttoa ja kierrättää tavalla tai toisella kaiken meille tarpeettoman. Pelkäsin tosin etukäteen, että into tässä puuhassa loppuu kesken, mutta vielä mitä. Suoriuduin tehtävästä mielestäni hyvin ja varsin nopeastikin vielä!

Tähän päivään mennessä olen kantanut roskikseen useita jätesäkillistä käyttökelvotonta tavaraa; naarmuisia ruuanlaittovuokia, rikkinäisiä kenkiä, hajonneita reppuja ja jos jonkinmoista tavaraa. Kerrankin! Yhtä ison läjän tavaraa valikoitui oikeasti kiertoon laitettavaksi. Alunperin suunnittelimme meneväni ystäväni kanssa kirpputorille niitä myymään, mutta koska asia ei oikein edennyt, huomasimme pian, että kaikki toivomamme kaltaiset kirppikset menevät kesätauolle (emme halunneet viedä kamoja itsepalvelukirppikselle vaan myydä ne itse). Hetken mietittyäni ja kaverin asiasta vinkattua päätin lahjoittaa tavarat Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kirpputoria varten, jolloin myyntituottokin menee oikein hyvään tarkoitukseen. En ole yleensä varoissani hyväntekeväisyyteen osallistuakseni, joten mielestäni tämä on varsin hyvä keino. Sen lisäksi mielestäni Suomessa pitäisi keskittyä enemmän kotimaisten löytöeläinten auttamiseen, eikä ajatella ensinnä rajojen ulkopuolelle. Kodittomia eläimiä löytyy paljon Suomestakin ja ulkomailta esimerkiksi löytökoirien tuomisessa on omat riskinsä, ne terveydellisetkin. Se on kuitenkin jo ihan toinen juttu, ehkäpä palaan ajatuksiini tähän liittyen joskus myöhemmin vielä täälläkin.

Tiedän, että tavaraa on edelleenkin liikaa, mutta siitä kaikesta eroon hankkiutuminen on suorastaan mahdotonta. Koska minulla ei ole enää lapsuudenkotia tai muuta tavaroiden säilytyspaikkaa, on kaikki lapsuudenmuistoni siellä missä minäkin. Isäni muuttaessa kotitilaltamme kolme vuotta sitten ratsasin läpi itselleni tärkeimmät muutamat koulumuistot ja rakkaimmat leluni ja otin ne mukaani. En vaan tiedä, miten siitä enää voi karsia, kun karsiminen on kerran jo niinkin rankalla kädellä tehty. Parempi ehkä siis tehdä päätös, ettei uusia hankintoja enää tehdä heppoisin perustein, jottei nurkkiin kerry lisää säilytettävää (ja muutettavaa). Ehkä onneni on tuo hevonen; sen myötä ei ole aikaa tai rahaa shoppailuun. Kun vielä osaisin sanoa "ei" kaikille tavarantarjoajille. Sitä odotellessa...