Ei ihan sunnuntairatsastelua

Tänään päästiin tallustelemaan maastoon pienen tauon jälkeen. Edellisestä lenkistä olikin jo melkein 2 viikkoa aikaa! Olen kirjoittamattomana sääntönä pitänyt, että viikonloppuisin pyrin ihan vähintään jompanakumpana, mieluusti molempina päivinä lähtemään maastoon. Lähteminen, harmi kyllä, saattaa välillä jäädä väliin seuranpuutteen vuoksi, sillä yksin en tohdi metsään lähteä samoamaan. Tänään seuraa kuitenkin oli jopa kolmen muun ratsukon verran, joten saatiin oikein kiva heppapossujuna aikaiseksi.

Jo tallinpihasta poistuttuamme huomasin, että Vessillä oli hieman huoli siitä, että kaverit jättää sen. Vessin paikka heppaletkassa riippuu hieman heppaseurasta, joka mukanamme kulloisellakin kerralla on. Hieman rauhallisemman maastoilukaverimme kanssa olemme usein johtoratsukko, mutta monessa muussa seurueessa pidämme ennemmin perää. Tammaa usein tuntuu ahdistavan se, kun se ei näe kavereita, joita seurata, vaikka tietääkin niiden tulevan perässä. Jonon viimeisenä kulkeminen ei sitä haittaa, kunhan kaverit eivät ehdi liian kauas sen edelle. Sitten tulee kiire. Tallimme jälkeisessä isossa ylämäessä tämmöinen pieni huoli iski tammaparkaan ja käynniksi tarkoitettu meno muuttui hieman reippaammaksi askellajiksi. Hevoseni tuntien tiesin, että reissusta ei välttämättä vauhtia sitten puutu.

Ehdittiihän me sitten kävelläkin tietä eteenpäin jokunen sata metriä kun polle kompastui tai liukastui. En ole ihan varma, kumpi tapahtui, sillä tapahtumapaikka sattui sijaitsemaan jäätyneen vesilätäkön kohdilla. Oletan sen kuitenkin kompastuneen, sillä pieni sähellys oli rouvahevosella päällä juuri ennen tapahtumaa. En tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä huomasin olevani hevosen kaulalla, istuskelin etukaaren edessä ajatellen, että tältäkö tämä nyt tuntuu. Oli ihan ensimmäinen kokemus tämäkin lajissaan ja olinkin joskus miettinyt, pääsisikö kokoiseni punkero tuosta takaisin satulaan vai päätyisikö mätkähtämään suoraan maahan. No, siellä kuitenkin pysyin, hepan tukasta kiinni ja takaisin satulaan. Sitten hekottelinkin itsekseni varmaan seuraavat viisisataa metriä, miten mä en vieläkään pudonnut! Meno jatkui rennompana, kun alkusähellys oli ohi.

Jonkin matkan päässä jouduimme ylittämään pienen puron, joka muodostuu metsätielle aina, kun kelit ovat yhtään lämpöisemmät. Muut kaikki kolme ratsua hyppäsivät puron, minä kiljaisin muille ratsastajille, että odottakaas vähän meitä, sanoin Vessille "Perkele!" ja sitten me astuttiin hurjan esteen yli. Kiltti tyttö, malttoi nätisti, kun muut odotti. Jos muut olisivat jatkaneet matkaansa hypyn jälkeen pysähtymättä, me oltaisiin tultu tuhatta ja sataa, kovaa ja korkealta.

Pikkuhiljaa Vessi rauhottui entisestään ja alkoi säheltämisen sijaan venyttämään kaulaansa ja pidentämään askeltaan ja loppumatka menikin sitten ihan jees.
Koska olemme ottaneet tavaksi välttää tuon ison mäen laskeutumista takaisin tallille, tehtiin tänäänkin paluu toista reittiä pitkin. Kun tamma huomasi, että koti alkaa häämöttää, vauhti taas hieman kiihtyi. Se ei sinänsä ole kovin kiva juttu, sillä myös tällä reitillä on muutama, joskin loivempi pätkä alamäkeä. Muut pollet menivät edellä ja Vessi, joka on muutaman alamäkikompuroinnin seurauksena oppinut laskeutumaan varovaisesti, jäi melko kauas taa. Olinkin sanonut kavereille, että odottakaahan, kun pääsette alas. Harmi vaan, että me ei oltu montaa askelta ehditty vielä laskeutua, kun toiset oli jo alhaalla (mäki ehkä 50 m pitkä) ja Vessille tuli hieman hätä. Koska se sähelsi, käskin sen paikalleen. Minikokoisen pukin se tarjosi tästä protestiksi, mutta totesin, että me mennään nätisti ja rauhassa tai ei mennä ollenkaan. No, alas päästiin sujuvasti. Koska oli toinen, lyhyempi mutta jyrkempi mäki vielä edessä ehdotin, että olisimme vaihtaneet paikkaa letkan toiseksi viimeiseksi. Pian kuitenkin huomattiin, ettei tämä ollut kovin hyvä idea sitten kuitenkaan, sillä Vessipä koittikin monottaa perässätulijaa. Vaihdettiin sitten sopivan hetken tullen järjestys entisenlaiseksi ja päästiin yksinä kappaleina tallille takaisin.

1,5 tuntia meni maastoreissussa kaikenkaikkiaan. Vessillä oli kotipihassa vielä osa lähtiessä varastetuista eväistä suupielessä, katsokaa nyt vaikka!

PS: Blogisuosikkejani oikeassa sivupalkissa. Enjoy!