Oon kolmekymppinen, oon kolmekymppinen...

2002

Vaikka ikä olisikin kuinka paljon vain numeroita, pyöreitä vuosia täyttäessä sitä kummasti miettii, mitä kaikkea onkaan tähänastisen elämänsä aikana saavuttanut, mitä on vielä edessä ja mikä kenties jää toteutumattakin ikuisiksi ajoiksi. Osa näistä saavutetuista ja saavuttamattomistakin asioista ilahduttaa, osa toki surettaakin hieman. Mikä tärkeintä, ajatusmaailma ei iän karttuessa ole enää niin mustavalkoinen.

En sanoisi, että tällä hetkellä elän ihan sellaista elämää, mitä kymmenen vuotta sitten oletin tässä vaiheessa eläväni. Kolmenkymppisenähän elämä on "valmis", tai niin oletin. On oma koti, ollaan naimisissa, lapsiakin jo muutama, työtilanne on vakaa ja kaikki näyttää niin selkeältä, onhan nuoruuden sekavuus jo takanapäin. Vielä mitä! Edellämainituista minulla on vain yksi; ehdin naimisiin 29-vuotiaana. Sen sijaan asun vuokralla, lapset eivät kuulu lähihetkien suunnitelmiin ja vaikka minulla on vakituinen työ, en usko viihtyväni siinä useita vuosia.
Nuorempana sitä jotenkin aina ajatteli, että kun opinnoista pääsee, löytää sitä

1998

paikkansa työelämässä suht helposti ja sitten pääseekin jo toteuttamaan itseään.

Oikeastaan edes opintoni eivät ole olleet kovin selkeät, olen opiskellut ylioppilastutkinnon lisäksi pari ammatillista perustutkintoa, mutten tämän hetkisessä työssäni hyödynnä niistä kumpaakaan. Tavallaan koen, että opinnot ja niihin käytetty aika on jopa mennyt hieman hukkaan, olisi ehkä pitänyt valita toisin. Katua en kuitenkaan osaa ja mitä se hyödyttäisikään. Voinhan edelleen hakeutua haluamieni opintojen pariin (kun vain tietäisin, mitä ne ovat!).Lapsuuden haaveammattini oli eläinlääkäri. Viimeistään lukiossa kuitenkin tajusin, ettei oma lukupääni ikinä tule riittämään eläinlääkikseen pääsyyn.

En ole ikipäivänä ollut mikään kirjaviisas, ennemmin tykkään käytännönläheisistä jutuista kuin pitkästä pänttäyksestä. Tämän huomaa monissa arkisissa toimissani, olen toimeen tarttuvaa sorttia pitkällisen pohdinnan ja jahkailun sijaan.

Ikä on tuonut myös hieman rauhaa myllertävään mieleeni. Olen ymmärtänyt, ettei kaikkien elämä kulje samojen kaavojen mukaan. Vaikka nykyinen hyvä ystäväni on saanut lapsen samana vuonna, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi, ei se tarkoita sitä, että kummankaan meistä elämä olisi kulkenut jotenkin vääriä uria. Ei haittaa, vaikka en ole elämässäni harrastanut mitään kunnianhimoisesti tai opiskellut kovin ahkerasti. Elämäni varmasti näyttäisi erilaiselta, jos niin olisin tehnyt, mutta tällä hetkellä se tuntuisi myös kovin vieraalta. 

Lapsena olisin palavasti halunnut ratsastaa ja saada oman ponin, mutta moista ei koskaan tapahtunut. Ollessani 7-vuotias äitini sanoi, että katsotaanpa poniasiaa kun olet 14. On mahdotonta kuvitellakaan, miten kovasti odotin vuosien kuluvan ja vain huomatakseni, ettei luvattua luontokappaletta koskaan minulle hankittu. Varsin ymmärrettävää sinänsä, sillä hevoskiinnostukseni ei pahemmin saanut kotoa tukea eivätkä edes hoitotoimet käytännössä olleet kovin tuttuja. Ensimmäiset varsinaiset ratsastustuntini otin 20-vuotiaana, omakustanteisesti. Tuolloin tiesin jo, ettei oman ratsun saaminen olisi kovin todennäköistä. Sanoin kyllä välillä ääneen, että joskus minulla vielä on oma hevonen. En tosin silloin arvannut, että tuo tapahtuma odottaisi jo 7 vuoden päässä. Jossain kohtaa elämä myös on yllättänyt positiivisesti.

2002

Nuorempana soimasin itseäni kovin vartalostani, oikeastaan olen tehnyt sitä aivan viime hetkiin asti. Kunpa olisin parikymppisenä ymmärtänyt, että kymmenen vuoden päästä muistelen silloista vartaloani haikeudella ja harmittelen, miten en tuolloin tajunnut olevani ihan passelin kokoinen. Koko ikänsä ylipainoisena olleelle ajatus ei vaan ole ollut kovin luonteva. Nykyisin olen onneksi itselleni jo hieman armollisempi. Olen käsittänyt, etten todennäköisesti tule koskaan olemaan edes normaalipainoinen, mutta voin silti tavoitella kevyempää olomuotoa.

2002

Minusta tuntuu joskus hassulta, kun puhutaan ihmisyksilöiden kunnianhimosta. Miten jollakulla sitä on ja toiselta puuttuu. Tuntuu kuitenkin olevan suht yleinen ajatus, että sitä pitäisi olla ja että aina tulisi suunnata ylöspäin ja eteenpäin. Mitäpä, jos ei haluakaan? Jos onkin ihan tyytyväinen duunarityössään, ilman sen kummempia etenemismahdollisuuksia, mutta varman leivän kera kuitenkin? Täytyy myöntää, että tämä ajatus ei kumpua omasta elämästäni vaan nostan hattua muuan kaverilleni, joka kokeiltuaan haastavampia työtehtäviä totesi, että vanha työ on se, mitä oikeasti haluaa tehdä ja palasi takaisin. Ihmiset ovat usein liian kiireisiä ja urakeskeisiä muistaakseen elää. Onni ei kuitenkaan ole asema, jolle saavutaan, vaan tapa matkustaa. Ei elämä oikeasti ole niin vakavaa, etteikö sitä voisi elellä hymyssä suin. Tärkeimmät asiat löytyvät kuitenkin usein kotiseinien sisäpuolelta ja vapaa-ajalta. Kuten eräs viisas ystäväni on sanonut, "työ on vain keino rahoittaa vapaa-aikaa".

Uskon ja toivon, että takanani olevat kolhut ja onnen hetketkin ovat valmistaneet minua elämäni tuleviin vuosiin. Vaikka tähänastinen elämäni on ollut merkittävää sekin, varmasti monella mittapuulla mitattuna henkilökohtaisen elämäni tärkeimmät asiat ovat nyt pikkuhiljaa käsillä. Kolmenkympin kriisi olisi liioittelua, mutta on kyllä ihan hyvä välillä pysähtyä miettimään elämäänsä ja tekemiään ratkaisuja. Ihan liian usein sitä vain soimaa itseään, pitäisi oppia sitä unohtamisenkin jaloa taitoa ja mikä tärkeintä - itsensä kiittämistä. Se aina välillä unohtuu.

2007?