Hiekkaa ratsastushousuissa

Olin onneni kukkuloilla, kun eilisaamuna herätessäni aurinko paistoi ja oli lämmintä!
Suuri pelkoni oli, että viimeisen lomaviikkomme ajan säiden jumalat eivät olisi kovin suotuisia ja pilaisivat kaikki suunnitellut, ihanat asiat. Onnekseni kuitenkin eilinen tiistaipäivä oli lämmin ja kaunis. Niinpä suuntasimme rakkaan tallikaverini kanssa astetta erikoisemmalle maastolenkille, jota oltiin suunniteltu jo viikkokausia.

Reissu alkoi yhden maissa ihan tuttuja, viikottain koluttuja maastopolkuja pitkin. Siitä siirryttiin vähän vieraammalle polulle ja lopulta käveltiin 700 metriä asfalttista autotietä. Onneksi tuohon aikaan ei ollut kovin kovaa trafiikkia vielä ja muutamat kohtaamamme vastaantulijat osasivat kohdata hevosen liikenteessä. Tuo tie nimittäin on melko mutkainen ja mäkinen eikä näkyvyys näin ollen ole aina kovin hyvä ja Vessiäkin alkuun ihmetytti uudenlainen pohja ja maisemat hieman. Asfaltilta päädyimme pihaan johtavalle hiekkatielle. Lähempänä kohdetta tietä reunusti ihana koivuista ja muista lehtipuista muodostuva kuja, ihan mahdottoman kaunis. Tälläisenä päivänä ja näissä maisemissa sielu todellakin lepää!

Kujalta jatkoimme matkaa pihan poikki ja pellonreunaa pitkin. Pellolla oli käynnissä puintityöt ja puimuri ja traktorit pörräsivät joka puolella ihan viimeistä päivää. Varmasti iso helpotus maanviljelijöillekin nämä mainiot loppukesän säät, jotta sato saadaan korjattua! Hepat eivät härveleistä olleet moksiskaan, joskin säilöpaalikasa ihmetytti kimoa reissukaveriamme kovin. Vessi totuttuun tapaansa vaan tallusteli ohi, hieman tosin ihmetteli miksi kummassa kaveri noin säpäkkänä on.

Pellon ja paalit kierrettyämme päädyimme metsänreunaan. Koska edessä oli melkoinen kinttupolku ja melkoisen hankalan näköinen alamäki meidän kompuralle, hyppäsin selästä alas ja talutin Vessin mäestä. Mäen alla oli helppo hymyillä! Ihana auringonpaiste ja ihana hiekkaranta jalkojen ja kavioiden alla.

Hyppäsin takaisin selkään, jotta voisin hieman esitellä Vessukalle rantaa. Vessukka ei ollut ihan samaa mieltä. Ei se vettä tuntunut pelkäävän, muttei ihan hiffannut pieniä aaltoja, jotka osuivat sen nenään tai jalkoihin. Hyppäsinpä sitten selästä alas ja annoin sen nuuskutella ihan rauhassa.

 
Pian kuitenkin huomasin, että edellisessä kirjoituksessani mainittu "hevonen ei kulje paikkaan x minä selässäni, mutta seuraa kyllä" -ajatusmaailma koski myös järveen menemistä. Tajusin hyvin pian, ettei Vessi astu jalallaan järveen, ellen mene itse ensin. Alkuun nappasin kengät jalasta pois ja hilasin ridapöksyjen lahkeita hieman ylöspäin. Tässä oli meikänaiselle hieman kynnystä, sillä en koskaan aiemmin ole ollut hevosen lähellä paljain jaloin ja kahlatessa hieman mietin, josko polle astuu vaikka varpailleni. Pelko oli onneksi turha.

Pian huomasin, että vaikka olin vain nilkkoja myöten järvessä, housut kastuvat eittämättä. Niinpä vaihdoin jalkaan nimenomaan tätä varten mukaan ottamani trikoot ja paineltiin tamman kanssa järveen. Ja kuten arvasin, seruraamisessa ei ollut ongelmaa. Vessi tuli perässäni empimättä, ihan sitä vauhtia kuin mitä vaan itse tohdin mennä.

Aluksi tallusteltiin satulan kanssa, mutta kun vesi tuntui roiskuvan ihan kohtalaisesti, päätin napata sen selästä pois, ettei suotta kastu. Tässä vaiheessa omat pökät olivat jo kohtalaisen märät ja olin iloinen siitä, että olin taasen varautunut vaihtovaatteilla.

Vessi oli matalassa rantavedessä melkein jo kuin kotonaan, mutta kimo ystävämme Dynamit epäröi edelleen. Dynylle on pienoinen kynnys ylitellä vesilätäköitä lenkeillä, eikä se aiemmassa elämässään esteratsuna ole oikein välittänyt vesihaudoistakaan. Tosin kypsässä 27 vuoden iässä sen luulisi jo hieman tottuneen edes niihin lätäköihin. Tyypille oli kuitenkin iso kynnys asettaa etujalkansa märkään ja kun se kulki sivuttain rantaviivaa pitkin kaikki jalat järvessä, oli erävoitto jo saavutettu!

Sitten tapahtui jotain KAMALAA! Järvenselällä huristeli valkoinen moottorivene! Tyypit jaksoi toljottaa sitä silmä tarkkana niin kauan kuin se näkökenttään mahtui! Hetken päästä samaan suuntaan hiljaisemmalla vauhdilla ajellut ruskea vene ei aiheuttanut ollenkaan samanlaista reaktiota pienissä pakoeläimissämme.

 Kun moottoriveneiden aiheuttamasta ihmetyksestä oli selvitty, päätin kahlailla hieman syvemmälle tammuliinin kanssa. Itse en ole kovin suuri luonnonvesien fani; minua inhottaa ajatus siitä, etten tiedä miten syvää allani tai edessäni veden alla on. Tämä fiilis on voimissaan aina järvessä tai meressä uidessani, samaten veneessä ja jopa ruotsinlaivalla! Vesi on mielestäni melkoisen creepyä, enkä todellakaan osaa ajatella aurinkoista venereissua rentouttavana tapana viettää lomapäivää. Niinpä hevosen kanssa kahlaaminen vieraassa rannassa tuntui tavallaan melkoisen terapeuttiselta. Vierelläni oli joku toinen, kenties tilanteesta ihan yhtä ihmeissään oleva kuin mitä itsekin olin.

Vessi oli mainio. Niin pitkälle kuin vaan itse olin sen vierellä kävelemässä, se tuli kiltisti. Kun omat varpaani osuivat mutaiseen pohjaan ja aloin arkailla, arkaili hevonenkin ja suunnitteli rauhaisaa täysikäännöstä rantaan.

Käytiin tuolla syvemmällä monia kertoja, minä rintoihin asti järvessä ja Vessi alkaen jo valmistautuen uimiseen. Se tallusti vieressäni minun irroittaessa hetkeksi jalat pohjasta parin uintivedon ajaksi. Yritin pari kertaa ponnistaa vedestä sen selkään, mutta veden vastus ja hieman liian matalassa vedessä oleminen tekivät puuhasta hieman turhan hankalaa. Roikuin Vessin kaulassa ja harjassa ja se kuskasi minua kohti rantaa. Kävin kyllä satulatta selässäkin, kun mukana ollut (ja kameraakin käyttänyt) avustajamme, kaverin kaveri, punttasi minut selkään. Mutta, kuten jo opimme, Vessi tulee perässäni mihin vain, minä selässäni ei. Hetken rannalla pyörittyäni pomppasin takaisin omille jaloilleni ja hipsimme yhteistuumin takaisin järveen. Avustaja ei halunnut järveen tulla punttaamaan, joten uittoratsastus jäänee ensi kesän tavoitteeksi.

Suurinpiirtein tunti pyörittiin rannalla puuhailemassa. Sen jälkeen luovutin pollen hetkeksi avustajan käsiin ja vaihdoin ridapökät jalkaan. Se olikin hieman haasteellinen tehtävä. Pyyhettä en toki ollut ottanut mukaan ja kieltämättä kuivat alushousutkin olisivat olleet jees. Isoin ongelma koitui kuitenkin hiekasta, jota oli kaikkialla. Tiesin, että sitä jää myös ridapökien sisään, mutta toivoin ettei se pahemmin kotimatkan aikana haittaisi. Kuiva paita päälle ja kotimatka alkakoon! Oli todella hauskaa ratsastaa poikki vieraan tallipihan turkoosissa t-paidassa, jossa näkyi likomärät rintsikan jäljet! Onneksi kesä kuivaa sen, minkä kasteleekin! Kotimatka sujui kuivuneista hiekanjyvistä huolimatta mukavasti alun muutamaa pientä säpsyilyä lukuunottamatta ja illalla oli aika voittajafiilis. Minä, arkajalka, joka normaalisti hengaan tuntikausia laiturilla varpaitani nippanappa kastellen, olin ryntäitäni myöten järvessä! Viime kesänä en tainnut heittää talviturkkia laisinkaan, tänä vuonna tein sen elokuun lopussa. Eikä ollut edes kylmää!